Meille tuli tuossa elokuun alussa päähänpisto totuttaa Aku traileriin. Elokuun toisena viikonloppunahan Akun tallilla oli kilpailut, mihin Marttikin osallistui. Isä kävi viemässä Martin kotiin suorituksen jälkeen ja tuli sitten seuraamaan kilpailuja lisää trailerin ja vetoauton kanssa. Käytimme siis hyväksi sen, että traileri oli valmiiksi paikalla, ei tarvitsisi erikseen sitä treenaamista varten tuoda.
Hommaa helpottaaksemme otimme trailerista väliseinän kokonaan irti, saimme siis enemmän tilaa sisälle, jos tulisi jotain hämminkiä. Onneksi meidän trailerista sen saa helposti kokonaan pois. Toinen varotoimi, mikä tehtiin, oli se, että sivuovi pysyi visusti kiinni, ettei Aku saisi päähänsä yrittää sieltä ulos.
Minuahan ei kuvata kun päästä, sanoo Aku.
Traileri siis valmiina, ei kun hakemaan hevosta laitumelta. Tapanani on nyt ollut hakea Aku laitumelta, käydä harjaamassa se vesiboksissa ja sen jälkeen "hommiin". Periaatteessa siis sama rutiini kuin aikuisilla hevosilla. Tosin puuhailuiden jälkeen Aku pääsee suoraa takaisin laitumelle menemättä tallin kautta ja näin toimin nytkin. Lyhyt harjaushetki vesiboksissa ja sitten tutustumaan traileriin. Omalta osaltani olin tehnyt myös muutamia varotoimenpiteitä. Sormukset pois sormista, hanskat käteen ja silmälasit jätin harjakassiin.
Aku on niin kiva, kun se on aina ihan mukana kaikissa touhuiluissa. Nytkin se käveli reippaasti kohti traileria. Se tuli vierelläni aivan lastaussiltaan kiinni, mutta sitten jännitys sai vallan. Ai tuonnekko pitäisi? Se seisoi aivan tyynesti lastaussillan edessä "varpaat" kiinni sillassa, mutta ei rohjennut astua sillalle. Hetken päästä se uskaltautui vähän kuopaisemaan siltaa toisella etujalalla, hämmentyi kuuluneesta kumahduksesta ja peruutti kauemmas.
Niin, eikö sana kuulu? Mä tulen sitten lähemmäs niin et varmasti saa ku päästä kuvia.
Aku on tottunut kävelemään vastaavaa ramppia ylös ja alas, sillä tallissa on sellainen myös. Se mikä sitä eniten hämäsi lastaussillassa, oli varmasti maan ja lastaussillan kontrasti. Maa oli todella vaaleaa hiekkaa ja lastaussilta pikimusta. Olen huomannut tämän jännittämisen lattian/maan värien vaihtuessa ennenkin. Alkuun Akusta oli jännittävää, jos pesukarsinan lattia oli märkä ja näin ollen tummempi kuin muu käytävä. Myös soralta ruoholle siirtyminen oli jännittävää, kun raja niiden välissä oli terävä.
Hetken aikaa siinä lastaussillan edessä funtsattiin ilman sen kummempia apuvälineitä. Kun Aku alkoi näyttää siltä, että kiinnostus menee ihan mihin tahansa muualle kuin siihen hommaan mitä oltiin tekemässä, niin otettiin apukeinoja käyttöön. Tässä tapauksessa lastaussillalle ripoteltiin ruohoa ja takana olijat avittivat ettei Aku päässyt peruuttamaan sillalta paljon pois päin.
Ruohosta rohkaistuneena Aku jopa maistoi kerran lastaussiltaa. Mutta ei vielä ihan uskaltanut laittaa etusia sille. Akulla oli jännä tapa tutustua tähän outoon ramppiin. Se kauhoi molemmilla etusilla vuorotellen valtavilla liikkeillä, mutta ei jättänyt jalkoja sillalle. Hetken mietinnän ja kauhomisen jälkeen se vaan yksinkertaisesti päätti jäädä seisomaan bambina etuset sillalla ja takajalat maassa. Siinä se sitten katseli ympärilleen sen näköisenä, että hei, kattokaa, enks oo hieno. Pari maiskutusta ja varsa oli trailerissa. Seistiin siellä hetki, annoin muutaman herkkupalan ja peruutettiin ulos. Tai yritettiin peruuttaa, Aku nimittäin haistoi jotain mielenkiintoista trailerin seinästä ja tunki takaisin sisään.
Todistettavasti kasvanut. Aku ja sen 4v kaveri samalla vesisaavilla.
Käytiin vielä sitten kolmannenkin kerran trailerissa, ei mitään epäröintejä enää sillalla. Trailerissa se nuuhki seiniä ja vähän maistelikin ja seisoi niin rauhassa kuin nyt vuotias voi seistä. Sitten rauhassa peruuttaen ulos ja takaisin laitumelle. Superhieno pikkuheppa!
Nythän näitä postauksia alkaa tippumaan. Mulla on paljon vielä julkaisemattomia varastossa mihin sain vihdoinkin käsiteltyä myös kuvia, jotta niistä tuli julkaisukelpoisia. Tässä nyt seuraavana mietteet edellisistä kilpailuista. Kuvat tässä postauksessa ovat kännykkälaatua ja muokkaamattomia, koska järkkäri jäi auton takapenkille. Kiitos kuitenkin Annelle tuhannesti, että sain näitä käyttää.
Riihimäen jälkeen tein päätöksen, että en osallistu itse oman seuramme järjestämiin kilpailuihin. Sen sijaan pidin kaksi viikonloppua vapaana kilpailuista itselläni ja suuntasin katseeni Laakspohjan 1-tason kisaviikonloppuun.
Herra Hirvi. Se näki pellolla laiduntavat lampaat ja järkyttyi.
Olisin halunnut hypätä siellä molempina päivinä, mutta sukujuhlien ilmaannuttua lauantaille, kisattiin vain sunnuntaina. Mikä oli kyllä hyvä päätös, koska Martti on nyt kasvattanut tässä kengitysvälissä kavioitaan ennätyksellisen paljon ja hiippailee menemään aikamoisten suksien kanssa. Ensi viikonlopulle kaavaillut kilpailut jäävät myös tämän vuoksi välistä, koska emme saaneet kengittäjää tulemaan aikaisemmin mitä oli sovittu.
Sitten itse kilpailuihin. Puitteethan Laakspohjassa on hulppeat, kun kisat pidettiin derbykentällä. Ennakkoon tiesin, että radat tulisivat olemaan Martille vaikeat, sillä se ei missään nimessä hyppää hyvin, jos radalla pitää laukata paljon (treenin puutetta + hevosen ominaisuuksista johtuva ongelma). Martti on parhaimmillaan silloin, kun radat ovat teknisempiä ja se ei ennätä vetää itseään pitkäksi esteiden välissä. Nyt tiedossa oli pitkiä etäisyyksiä, joten kuskin pitäisi olla tarkkana kokoamisen kanssa.
Aika prameeta ja paljon paljon tilaa.
Aloitetaan syväanalyysi 90 cm radasta. Sain pienen maistiaisen tulevista ongelmista jo verryttelyssä. Siellä oli ahdasta, koska verryttelyssä oli niin monta ratsukkoa yhtä aikaa ja jokainen suihki ohitse mistä parhaimmaksi näki. Martti oli jännittynyt kuin viulunkieli, mikä onneksi hävisi verryttelyn edetessä (ja verkka-alueen tungoksen vähentyessä). Sain ihan kelpo hyppyjä verryttelyssä alle ja hevonen tuntui lopuksi pehmeältä ja hyvältä. Siirtyessäni derbykentän puolelle, jännittyi Martti oitis. Okei, kaksi ratsukkoa aikaa saada kierrokset hevosesta alas. En tässä onnistunut, kun isolla kentällä tuli Martin mielestä koko ajan mörköjä vastaan. Näistä esimerkkeinä toimihenkilöiden teltta, aidan mainostaulut, esteiden johteet ja niin edelleen. Kierrokset jäivät niin sanotusti päälle ja se näkyi läpi koko radan. Laukka rullasi ihan hyvin, mutta selkään tunne oli pitkälti se, että hevonen juoksee alta karkuun. Ainoa mahdollisuus myös sovittaa askelta esteelle oli ratsastaa eteen.
Ykkönen, kakkonen, kolmonen ok, kakkoselle jouduin tukemaan niin paljon, että Martti vähän veti herneen nenään, jolloin tasapaino ei löytynyt heti esteen jälkeen. Esteet 4-7 olivat tämän radan parasta antia, onnistuin ennakoimaan jarruttelua viitoselle, jolloin hommasta ei tullut nykivää. Seiskan jarruttelu tosin pääsi vähän yllättämään, jonka vuoksi pohkeiden käyttö ei ole niin nättiä. Seiskan jälkeen en tiedä mitä tapahtui. Numerona 8 olleessa sarjassa ei pitänyt olla mitään ihmeellistä. Sain suhteellisen sujuvan kaarteen (vaikkakin vastalaukassa), mutta Martti ei vain suoristunut ja puski vain ulkojalkaa vasten jarruttaen ohi A-osasta. Käytin jopa kerran raipan lapaan, mutta ei auta (normaalisti en raippaa käytä, koska mielestäni se joskus jopa häiritsee hevosen keskittymistä hyppyyn). Homma seis, kontrolli takaisin ja uusi yritys. Silloinkin Martti vain käpertyi kuoreensa ja pohkeen taakse, jonka vuoksi A-osan hyppy todella huono ja B-osalle jäätiin kauas. Tämän jälkeen 9 ok, vaikkei rehellisesti Martti tullutkaan takaisin. Kympin ajattelin ottaa rauhassa ja sain kuin sainkin laukan vähän enemmän avuille. Mutta jälleen lähestymisessä hevonen vaan jäi pohkeen taakse ja huono hyppy, jonka seurauksena puomi mukaan.
Tässä tuo radan video. Radan jälkeen olo oli musertunut. Miten voinkin ratsastaa noin huonosti ja rumasti. Enemmän olin vihainen itselleni kuin hevoselle. Se vain on tuollainen jännittäjä, ollut aina, vaikka ongelma on viime vuosina helpottanut huomattavasti. Nyt se vain palasi kertarysäyksellä.
Miten sitten meni se 100 cm näin omasta mielestä. Vähän paremmin kuin 90 cm. Verryttely metriin oli rauhallisempi, eli mahtui tekemään paremmin niitä juttuja mitä Martti tarvitsee. Keskityin koko verryttelyn oikeastaan siihen, että se on koottu ja takajalat on rehellisesti mukana hommissa. Hypyt tein tarkoituksella läheltä estettä, ettei se niissäkään pääse pitkäksi. Hevonen oli rento ja hyvä, vaikka meillä pieni katko verryttelyyn tulikin, kun teipattiin oikean jalan saapas. Siitä hajosi vetoketju. Edellisen radan perusteella neuvottelin ennen radalle siirtymistä hetken isän kanssa siitä, hypätäänkö rata loppuun vai ei, jos Martti olisi hyvä. Todettiin, että maaliin pitää päästä, kesken ei hommaa jätetä.
Okei, apinan raivolla uuteen yritykseen. Ennen lähtömerkkiä radalla pyöriessämme Martti oli rennompi kuin edellisen luokan starttia odottaessani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että se olisi ollut oikeasti rento. Ennen ykköstä, tein yhden peruutuksen, koska taas palasi sama fiilis, se vaan juoksee eikä kuule mitään. Ykköselle pääsin lähestymään hyvää laukkaa, askel olisi ollut odottava, eli vähän lähemmäs estettä ja pienemmällä paineella kuin edellisessä luokassa. Pari askelta ennen estettä Martti veti liinat kiinni. Olin yhtä kysymysmerkkiä selässä, mutta ei siinä muu auttanut kuin homma haltuun, lisää painetta ja uusi yritys -> yli. Tästä eteenpäin olen suhteellisen tyytyväinen rataan aina esteelle 7 saakka. Okei, sarjan ja vitosen välissä se pääsi vähän karkuun, olisi voinut tasapainottaa paremmin. Numero 8 oli muurilaatikoilla koristeltu ja sinne tultiin taas niin jännittyneenä niin jännittyneenä. Jalat ja maiskutus, päästiin yli, mutta todella läheltä, jolloin puomi tuli matkaan. Tämä aiheutti pienen tasapainon menetyksen.Yhdeksäs este on oikeastaan loistava malliesimerkki mitä käy, kun Martilla laukkaa radalla "lujaa". Se periaatteessa on ihan ok tasapainossa esteellä, mutta ei vaan muista nostaa jalkojaan ylös. Sieltäkin puomi. Käännös kohti viimeistä estettä, jonne meinasi myös tulla kämmi. Olin tuosta sivuun poikkeamisestakin ihmeissäni, este oli ihan normaali okseri, ei mitään ihmeellistä itse esteessä tai sen takana. Ehkä tulin sinne vähemmällä paineella kuin edellisille tai suoristus jäi vajaaksi, jolloin Martille jäi tilaa ottaa sivuloikkansa, en tiedä.
Tässä video myös tuosta 100 cm radasta, paikoin yhtä rumaa ratsastamista kuin 90 cm luokassa, mistä en todella ole ylpeä.
Ratoja ajatellessani minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset. Tuloksellisestihan kisat menivät täysin penkin alle. Jos 90cm luokasta saldona on 9 virhettä ja 100 cm luokasta 16 virhettä, ei voi olla tyytyväinen. Toisaalta ratojen jälkeen oli olo, että hei, me päästään näistä kyllä, vaikka on ongelmia, eli ei olla liian korkeita kisaamassa. Molemmissa radoissa oli sama vika, hevonen ei tullut rehellisesti takajaloille ja jarruttanut kun pyydettiin. Tämä johtuu jännityksestä, silloin Martti vain vetää selän alas kun jarrutetaan ja homma ei toimi.
Aika kaukaa menee, mutta menköön.
Se mikä herättää eniten kysymyksiä, on tuo jännittyminen. Mistä se nyt yhtäkkiä putkahti? Alunperin Marttia jännitti itse kisatilanne, siitä se on päässyt jo ihan hyvin yli. Sen jälkeen se on kisoissa jännittynyt yleensä silloin, kun jossain on ollut jotain häikkää. Ensimmäisenä hyppääminen loppuu siis radalla, jos se on jostain kipeä. Nyt olimme liikenteessä suht pitkillä kavioilla, eli jäljittäisin vähän syytä sinne. Täytyy nyt katsoa seuraavat kilpailut kengittämisen jälkeen, miltä tuntuu. Jos jännittäminen häviää tai edes vähän normalisoituu, niin kaviot olivat se ongelma. Jos jännittäminen jatkuu, lähtee Martti klinikalle tarkistukseen.
Toissa viikonloppuna tuomarina ollessani jouduin painimaan itseni kanssa. Sääntö sanoi asiasta eri tavalla mitä oma pääni. Se on oikeasti pelottavaa, kun itse näkee riskit, mutta lupa on annettava, koska näin on ylempänä päätetty.
Olen suurimman osan hevosopeistani saanut sellaisessa ympäristössä, jossa on käsketty opettelemaan ratsastamaan, eikä turvautumaan "vippaskonsteihin" siinä kohtaa kun taito loppuu. Tämä on sisältänyt kaikenlaiset apuohjat, järeämmät kuolaimet ynnä muut. Tässä ympäristössä on myös painotettu turvallisuutta, ennakointia ja ylipäätään hyviä hevosmiestaitoja. Sitten, kun on oppinut ratsastamaan, voi lähteä hakemaan hienosäätöä kuolaimilla tai treeniin joskus apua apuohjilla. Ei ole siis saanut käyttää oikoteitä onneen, vaan perustyö on pitänyt aina tehdä hyvin.
Tätä ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin. Jokaisella hevosella on ollut niille sopivat varusteet, joita ne ovat tarvinneet, jotta käsittely on turvallista. Jostain syystä kuitenkin suurimmaksi osaksi hevosilla on ollut nivel- tai kolmipalakuolaimet, eikä vapaajuoksuista martingaalia kummallisempia apuohjia. Tiedän että hevoset ovat yksilöitä ja jokainen apuohja on varmasti kehitetty aikanaan tarpeeseen. Siitä huolimatta olen oppinut niitä karsastamaan ja hakemaan ongelman ydintä ensin peilistä.
Nyt jouduin ensimmäistä kertaa pohtimaan omaa suhtautumistani apuohjiin kilpailuissa. Estepuolella on sinällään helppoa niiden suhteen, periaatteessa gramaanit, kiinteät martingaalit ynnä muut päätä sitovat systeemit on kielletty ainakin kisasuorituksessa. Poikkeuksen tekee kiinteä martingaali lapsiratsastajilla.
Kiinteä martingaali tulee siis kiinni satulavyöhön ja toinen pää turpahihnaan. Se estää hevosta nostamasta päätään ylemmäs, mitä martingaali antaa myöten. Lukijat voivat sitten miettiä itse, pelottaisiko hypätä hevosella, jolla kyseinen martingaali on. Tässä martingaalissa ei välttämättä ole hevosen kaulaan pujotettavaa osaa, vaan se tulee kirjaimellisesti suoraa satulavyöstä leuan alle. Vähän samaan tapaan kuin gramaani, vaikka ei jatkukaan enää ratsastajan käteen.
Kiinteääkin martingaalia voi toki käyttää turvallisesti. Silloin sen pitää olla sovitettu oikein, esteille pitää osua 100%. Mutta, kuinka moni lapsiratsastaja tähän pystyy? Puhutaanhan kuitenkin korkeintaan 14-vuotiaista lapsista ja virheitä sattuu vanhemmille ja kokeneemmillekin. Sitten jos lähtestymiset eivät ole 100%, niin uskoisin, että turvallisuuden lisäämiseksi todennäköisesti martingaalia pidennetään ja hevonen saa enemmän tilaa liikkua. Tämä sitten kuitenkin vie apuohjan idean, jos siitä huolimatta hevonen saa nostettua päänsä ylös tai ainakin niin ylös, että vapaajuoksuinen martingaali ajaisi saman asian.
Tuomarina minua sitovat kilpailuissa säännöt. Minun on annettava lapsiratsastajien kilpailla sillä kiinteällä martingaalilla, vaikka kuinka pelottaisi heidän puolestaan. On luotettava siihen, että vanhemmat tai valmentaja osaavat asiansa ja tietävät mitä tekevät. Onneksi mitään ei ole sattunut, mutta voin vain kuvitella mikä olo minulla olisi, jos jotain tapahtuisi oman "vahtivuoron" aikana.
Olen keskustellut tästä kiinteästä martingaalista monen ihmisen kanssa, osa pitkän linjan ammattilaisia. Jokaisella on ollut sama ajatus, kiinteä martingaali ei kuulu esteratsastukseen. Se lisää liikaa riskejä sekä ratsastajalle että hevoselle. Nämä ovat kuitenkin mielipideasioita, jokaisella on oikeus olla kanssani eri mieltä. Ehkä joku minua paljon paljon viisaampi on asiaa pohtinut, kun kiinteä martingaali on lapsiratsastajille sallittu myös FEI:n säännöissä.
Jos olet kiinnostunut enemmän kiinteästä martingaalista, kannattaa Googleen kirjoittaa hakusanaksi "standing martingale".
Akun kuulumisia tällä kertaa tarjolla. Jotenkin itsestäni tuntuu että sen kanssa joudun toistamaan itseäni. Totuus on kuitenkin se, että noin nuoren kanssa ei uusia juttuja voi tehdä jatkuvalla syötöllä. Kertaus on opintojen äiti, taidetaan sanoa. Puuhailuhetkiä ei voi edes pitää kovin pitkinä, koska Aku ei jaksa keskittyä pitkään. Kun sen keskittyminen häviää, homma menee painimiseksi ja sehän ei edistä oppimista yhtään.
Odotan jo mielenkiinnolla syyskuun näyttelyä, missä saadaan Akusta ensimmäistä kertaa kunnollinen mitta. Tätä kautta ehkä voi jo vähän ennustaa, kuinka suureksi se tulee kasvamaan. Toiveissa edelleen se Marttia korkeampi yksilö, mutta katsotaan kuinka käy. Ponimitta ollaan jo ylitetty, sillä Aku on kasvanut yli laumassaan olevasta poniherrasta, JES! Tämä poniherra on siis iso poni, joka on aikanaan kilpaillut kansallisia poniluokkia.
Aku on siis edelleen kasvanut, viettänyt pääsäntöisesti elämäänsä herrasmiesruunien kanssa laitumella ja silloin tällöin osallistunut tapakasvatukseen, mihin sisältyy pesukarsinassa kiinni seisomista sekä talutusharjoitteita, lähinnä maneesissa.
Talutusharjoitukset eivät mitään vaativia ole, kunhan Aku kävelee, pysähtyy, kääntyy ja ravaa kun pyydetään. Kaikki muu toimii hyvin, mutta ravaaminen taluttajan vieressä on outo ja uusi juttu. Onhan sille taottu päähän kohta vuoden verran, että taluttajan kanssa ei sinkoilla ja nyt yhtäkkiä pitäisikin taas liikkua käyntiä reippaammin. Pieni hevonen ei vain ensimmäisellä kerralla voinut ymmärtää ja sipsutti todella varovaisesti ravia vierellä. Toisella harjoittelu kerralla alkoi ravia löytyä jo varsin reteästi, välillä vähän sinkoillenkin jopa. Jatkamme siis harjoituksia.
Odotan vähän jo jännittynein mielin talvea. Toiveissa olisi kunnollinen talvi, jotta laitumet olisivat käytössä. Tällöin "ongelma" olisi ainoastaan siirtymäkausi syksy, jolloin laitumelle ei voi hevosia laittaa. Aku on sen verran kärsimätön nytkin, laiduntaessaan koko päivän, että en halua edes ajatella kuinka kärsimättömäksi se muuttuu kun ulkoilu rajoittuu tarhailuun. Olenkin jo suunnitellut ostavani tai tekeväni sille erilaisia virikkeitä talven varalle. Nyt vaan tarvittaisi ideoita mitä nuo virikkeet voisivat olla.
Viime viikonloppu meni hieman erilaisten hevosvoimien kanssa kuin tavallisesti. Ohjelmassa oli Neste Oil Rally Finland. Lähdimme perjantaina ajelemaan iltapäivästä kohti Jyväskylää ja kotiin tulimme sunnuntaina illalla.
Olin elämäni ensimäistä kertaa Jyväskylässä katsomassa rallia. Telkkarista sitä on tullut jonkin verran nähtyä aiempina vuosina, mutta tällä kertaa oltiin pääkallopaikalla. Mietin mielessäni, että jos en olisi ajautunut hevosmaailmaan, olisin varmaan jossain vaiheessa eksynyt ralliauton rattiin. Oli se sen verran kiinnostavan ja kivan näköistä touhua näin livenä nähtynä.
Pienessä mielessäni löysin jopa samoja lainalaisuuksia rallista ja esteratsastuksesta. Jos haluat voittaa, niin kovaa pitää mennä. Miten sitten rallissa mennään kovaa? Pitää pitää ajolinjat hyvinä, eikä koluta kaarteissa ojanpohjia tai päästää perää sivuluisuun. Trust me, sama pätee esteratsastuksessa lyhyiden teiden ratsastamiseen. Pitää katsoa "ajolinjat" ja niiltä ei saa lipsua perä tai jopa koko hevonen ulos.
Filosofit, demokratia, mytologia, keisarit ja valtakunnat, rauniot, tätä kaikkea pitää sisällään seuraava kaupunki. Paljon ei ole jäljellä vanhasta loistosta, jos ajatellaan viime aikojen kehitystä. Siitä huolimatta astelin innokkaana Sokrateen, Platonin ja muiden ajattelijoiden jalanjäljissä Ateenan kaduilla.
Venetsian jälkeen odotin innolla pääsyä Ateenaan. En ole ollenkaan sellainen rantalomasta nauttiva tyyppi, joten kaksi ja puoli päivää laivassa olivat pääkopalle osittain aika tuskaa. Norwegian Spirit oli/on kyllä siisti ja hienosti sisustettu laiva, mutta tästä huolimatta päivät ainakin aamupäivästä tuntuivat pitkiltä. Illat sujuivat nopeammin, kun oli enemmän aktiviteettia. Näiden päivien aikana jalat saivat hieman levätä Venetsiassa kävelemisen jälkeen, joka oli ne turruttanut aika pahasti (toimistotyön haittapuolia taas).
Laiva saapui Ateenaan seitsemältä aamulla. Jälleen aikainen aamu siis. Hieman seitsemän jälkeen laivasta pääsi ulos ja iski ensimmäinen hämmennys. Laivasta poistuttiin kannelta 4, oviaukkoon työnnetyn kävelysillan kautta suoraa satamalaiturille. Suomesta lähtevään laivaliikenteeseen tottuneena odotin sellaista "normaalia" putkea mitä pitkin pääsee terminaaliin ja sitä kautta ulos (Venetsiassa oli tällainen ratkaisu).
Suunnitelmamme oli hypätä bussiin X80 ja ajaa sillä Akropoliksen lähettyvillä olevalle pysäkille. Löysimme bussipysäkin ja lipunmyyntipisteen, mutta se oli suljettu. Aika kaivaa plan B esille, metro. Sinne oli muutama kilometri kävelymatkaa (johtuen laivan laiturin sijainnista), joten turvauduimme suunnitelmaan C, minkä keksimme paikanpäällä. Kiipesimme siis HOHO-bussin kyytiin, joka lähti aivan terminaalin vierestä (HOHO-bussi = hop on - hop off bussi).
Tähän päätökseen vaikutti myös se, että bussissa oli wifi. Olimme olleet offline melkein kolme päivää, joten pieniä vieroitusoireita meillä kummallakin. Laivassa toki oli internetyhteys, mutta ei ilmainen. Amerikkalaiset ovat ehkä tottuneet maksamaan yhteyksistä paljonkin, mutta näin suomalaisena noin 1 euro/minuutti + aukaisumaksu 4 euroa hintainen netti tuntui todella kalliilta.
Matka Pireuksesta Akropoliille kesti tunnin verran. Bussi kiersi Syntagma-aukion kautta, joten näimme ne tupsutossuiset vartijat, joita siellä on. Olin odottanut että kiipeäminen Akropoliille olisi ollut rankempikin urheilusuoritus, mutta ei siinä mitään rankkaa ollut näin normaalikuntoisille (kannattaa siis omata hyvä medialukutaito, kun lukee ihmisten kirjoittamia arvosteluja matkakohteista). Lipputiskille ei ollut suurta jonoa ja siinä jonossa ihmettelinkin missä ne kaikkien mainostamat turistilaumat oikein olivat. Siirryimme porteista sisään ja lähdimme kipuamaan polkua huipulle. Siellähän ne kaikki olivat. Sain kuitenkin huomata, että tämä ihmismäärä oli vasta alkua, vaikka luulin ettei turisteja voisi olla enempää missään muuallakaan.
Akropolis oli itselleni pienoinen pettymys. Tämä ehkä siksi, että todella monta rakennusta siellä oli huputettuna korjaustöiden vuoksi. Kävelimme kukkulalta alas Ateenan keskustan puoleista rinnettä Plakan kaupungiosaan, jossa pienessä tavernassa söimme lounasta. Kanasouvlaki oli todella hyvää!
Jatkoimme tavernasta matkaa vähän haahuillen, törmäsimme roomalaiseen Agoraan, jossa kävimme (Akropolikselle ostetulla 12 euron lipulla pääsi tännekin). Jatkoimme siitä matkaa ja suuntasimme muinaiselle Agoralle, jonne sinnekin pääsi sisään samalla Akropoliksen lipulla. Agoralla katsoin kelloa väärin ja ajattelin että meillä on jo kiire, mutta Monastirakin HOHO-pysäkillä huomasimme, että meillä olikin tunti enemmän aikaa kuin olimme ajatelleet. Tämän vuoksi päätimme kävellä takaisin Akropoliksen HOHO-pysäkille, josta Pireuksen bussi lähtisi takaisin.
Monastirakin alueella oli paljon ravintoloita sekä katukauppiaita. Nappasimme kävellessämme jäätelöt ja nautimme olostamme, kun ei ollutkaan kiire. Akropoliksen pysäkille päästyämme hyppäsimme bussiin ja ajoimme takaisin satamaan. Ihanaa päästä takaisin ilmastoituun laivaan!
Ateena oli minulle ehkä suurin pettymys matkalla. Paljon ränsistyneitä taloja, keskeneräisiksi jätettyjä rakennuksia, kulkukoiria ynnä muuta. Sinällään kaupunki oli kuitenkin hauska, että historiaa ja raunioita putkahteli vähän sieltä täältä eteen. En kuitenkaan koe tarvetta matkustaa sinne takaisin, olo laivalle päästyä oli enemmän se, että tää mesta oli nyt kyllä nähty.
Viisi vinkkiä Ateenaan:
- 12 euron lippu Akropolikselle kannattaa ostaa, sillä pääsee myös moneen muuhun paikkaan, kuten roomalaiselle agoralle ja muinaiselle agoralle. Näiden lisäksi hintaan kuuluu myös Zeuksen temppeli Akropoliin toisella puolella.
- Varaa käteistä, se on arvossaan Ateenassa
- Kesällä kaupungissa on kuuma, hattu, vettä ja aurinkorasvaa mukaan
- julkisen liikenteen käyttäminen on edullista (päivälippu 4 euroa), me olimme laiskoja ja maksoimme HOHO-bussista.
- Jos et pidä historiasta/raunioista, niin Ateena ei ehkä ole paras kohde ostoksille/rantalomalle.
