Kyvyt Esiin 2

No niin, nyt on Akun osalta kevään karkelot taputeltu ja seuraavan kerran julkinen esiintyminen on tiedossa syksymmällä Hippoksen näyttelyssä. 

Kaikki kuvat missä Aku on mukana, on ottanut TiitiT. Kiitos tuhannesti!

Odottelin ensimmäisen karsinnan jälkeen innolla toista, missä ratkaistaisiin se, pääseekö Aku finaaliin vai ei. Ensimmäinen karsinta antoi odottaa paljon, sillä Aku käyttäytyi niin hyvin ja mallikkaasti sekä hyppäsi myös hyvin. Tosin aina varsojen kanssa on se päivän kunto mikä ratkaisee ja Aku on nyt kuukauden aikana ottanut melkoisen kasvupyrähdyksen, minkä huomaa sen liikkumisesta.

Pojoing! Pieni jänis laukassa.

Sen kummallisempaa valmistautumistahan meillä ei näihin Kyvyt Esiin -karsintoihin ollut. Akua on irtohypytetty pari kertaa vuodessa ihan maitovarsasta asti, yleensä talvella/keväällä. Näin tänäkin vuonna. Se hyppäsi kerran tammi/helmikuussa ja toisen kerran huhtikuun alussa vähän reilu viikko ennen ensimmäistä karsintaa. Muuten se on saanut oleilla laitumella ja suurinpiirtein kerran viikossa olen käynyt sen harjaamassa ja irtojuoksuttamassa. Tämäkin valmistautuminen saattoi olla jopa liikaa, kun Aku ei ole "flashy" hyppääjä, enemmän sellainen taloudellinen, kuten emänsä. Se ei siis hyppää ylimääräistä, ja mitä tutumpaa homma on, sen lähempää se menee puomeja, kuitenkaan osumatta niihin.

Ensimmäisen karsinnan tapaan aloitettiin kävelemällä kujan läpi, kun esteet olivat puomeina. Tämän jälkeen Aku sai yhden kierroksen juosta täysin vapaasti kujaan verryttelyksi. Siitä lähdettiin pikkuhiljaa nostamaan esteitä, ensin ristikoiksi ja siitä ylöspäin. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, päästin Akun kujaan, jottei se menisi sinne liian lujaa ja ennättäisi hypätä kunnolla. Tästä huolimatta kaverilla oli kiire ja se näkyi myös suorittamisessa. Myös viime kertaa pidemmät välit aiheuttivat hieman "ongelmia" sillä Aku on suhteellisen pieni ja tässä kasvuvaiheessa laukka on olematonta. Tällä kertaa ei siis nähty parasta Akua, mikä myös näkyi selvästi pisteissä.

Aku oli tämän näköinen lähes koko suorituksensa ajan.

Ensimmäisenä askellajien arviointiin, koska se ei ole sitä (mielestäni) Akun vahvinta aluetta. Käynnin tuomari katsoi samalla, kun kävelytin Akun kujaan maneesin toisesta päästä. Hyppyjen jälkeen esteet ja puomit otettiin edestä pois ja Aku sai ravata ja laukata vapaana sekä vasemmalle että oikealle. Halutessani olisin voinut näyttää myös ravin kädestä, mutta tiesin että Aku ravaa paremmin itsekseen.

MEKANIIKKA JA KYKY KANTAA ITSENSÄ: 6,76
käynti: 6,8 Puhdasta ja melko rentoa. Tulisi olla aktiivisempaa ja matkaavoittavampaa.
ravi 7,0 Kevyttä ja tahdikasta, vielä voimaton ja saisi käyttää selvemmin niveliään.
laukka 6,5 Energistä, mutta laukkaa kovin suorin jaloin ja 3-tahtisuus kärsii kaarteissa.

LUONNE JA YLEISVAIKUTELMA: 7,0

KOKONAISARVOSANA: 6,88

Yhteistyöhaluinen nuori, jonka liikkeitä haittaa vielä voimattomuus tässä kasvuvaiheessa.

Tämännäköinen paperi tuli askellajiarvostelusta

Estepuolelta tuli seuraavat pisteet:

TEKNIIKKA JA KYKY:  6,8
rytmi ja tasapaino: hyvä
etujalan tekniikka: hyvä
takajalan tekniikka: hyvä
selän toiminta: hyvä
reaktiokyky: hyvä
ponnistus: hyvä

LUONNE JA YHTEISTYÖKYKY: 7,8
halukkuus ja eteenpäinpyrkimys: hyvä
varovaisuus: hyvä

KOKONAISARVOSANA: 7,3

Tämännäköinen puolestaan hypyistä. Kuten näkyy, kaikki on hyvän puolella, vaikka vähän hajontaa löytyy.

Sanallista arviota Akusta ei kirjoitettu paperille, kuten askellajeista. Sen vuoksi olen sen osalta taas oman muistini varassa. Muistaakseni kehuja tuli selän käytöstä ja takajaloista, noottia puolestaan kiireisyydestä ja etulajoista. Kuvistakin näkee, että ei ne etujalat tosiaan olleet viime perjantaina hyvät, harottavat mihin sattuu.

Tiikerinloikka! Tästä kuvasta näkee hyvin, että hyppy on okserille lähtenyt kaukaa, kun Aku joutuu venymään päästäkseen takapuomin yli.

Tyytyväinen pitää kuitenkin pieneen hevoseen olla. Ei mitään sähellystä, riekkumista, hyppimistä, loikkimista tai muutakaan häröilyä. Se keskittyi tehtäviinsä, teki ne halukkaasti, innokkaasti ja korvat hörössä. Kelpo kisahevosen alku siis, ainakin tällä hetkellä. Tähtihyppääjäähän en periaatteessa tarvitse, kun en ole itsekään mikään tähtiratsastaja.

Laitan vielä omaan postaukseensa lisää kuvia Kyvyt Esiin -kisoista, kunhan saan niitä omasta kamerastakin perattua.

- Sisko

Kyvyt Esiin 1

No niin, Akun ensimmäinen suuri päivä oli viime sunnuntaina. Pääsen kyllä niin helpolla näiden Kyvyt Esiin -karkeloiden kanssa kun ne järjestetään Akun kotitallilla, ei tarvitse lähteä varsaa kuljettelemaan pitkiä matkoja. Vielä kun sunnuntaina sattui satamaan oikein huolella, niin oli mukava vain käydä hakemassa hevonen tallista ja viedä suorittamaan.

Täytyy kyllä olla ylpeä pienestä hevosesta. Se käyttäytyi niin hienosti, vaikka maneesiin kuului kolinaa, ääniä ja vaikka mitä. Ainoa missä sillä meinasi mennä hermo, oli, kun jouduttiin hetki odottamaan pihalla maneesiin pääsyä. Siinä se vähän steppaili häntä tötteröllä, mutta rauhoittui heti kun pääsi maneesiin sisälle.

Onks tukka hyvin? Jos on, niin let's mennään.

Ajattelin käyttää tämän ensimmäisestä karsinnasta kertovan tekstin esitelläkseni hieman Kyvyt Esiin -tapahtuman ajatusta ja miten siellä toimitaan. Ensimmäisenä pitää muistaa, että nämä tilaisuudet eivät ole sanan varsinaisessa mielessä kilpailut, vaan ennemminkin koulutustapahtuma nuorille hevosille. Tätä painotetaan varsinkin tuomareille. Jokaiselle varsalle pitäisi siis jäädä hyvä mieli ja tarkoituksena ei ole puristaa kaikkia mehuja niistä varsoista irti.

Tapahtuman konsepti on pysynyt samanlaisena niin kauan kuin minä olen niissä ollut katsomassa/avustamassa/järjestämässä yms., eli ainakin vuodesta 2007. Karsintoja on kaksi, ensimmäisessä karsinnassa on mukana vain estetuomari ja toisessa myös askellajituomari. Osallistumisoikeuden finaaliin saavat SRL:n sijoitussääntöjen mukaisesti ne hevoset, jotka saavat pistekeskiarvoksi hypyistä ja/tai askellajeista keskiarvoksi vähintään 7,8. Finaali järjestetään syksyllä Laatuarvostelun yhteydessä Ypäjällä. Finaaliin päästäkseen hevosen pitää olla osallistunut molempiin karsintatilaisuuksiin.

Ensimmäisellä kerralla jokaisesta hevosesta saa sanallisen arvioinnin estetuomarilta, eli niitä ei vielä pisteytetä. Arvioinnissa käytetään RJL:n laatimia lomakkeita, jotka auttavat myös tuomaria arvioinnissaan. Toisessa karsinnassa hevosesta saa sanallisen ja numeerisen arvioinnin sekä este- että askellajituomarilta. Oman hevosensa arviointia kuunnellessa ei kannata ottaa itseensä, jos hevosta ei kehuta maasta taivaaseen. Nuorten hevosten kohdalla päivän kunto ratkaisee ja se saattaa 2-3- vuotiaalla vaihdella paljonkin riippuen kasvuvaiheesta, jännittämisestä, valmistelusta jne. Tuomarithan eivät ole nähneet hevosta missään muualla kuin suorittamassa karsinnassa, joten jos mamman kultamussukka käyttäytyy huonosti, niin se saa myös sen mukaisen arvioinnin. Itse arvostan tuomaria, joka osaa sanoa, että tänään ei mennyt ihan nappiin, siksi tällaiset pisteet ja kiinnitä tähän ja tähän jatkossa huomiota.

Tilaisuudessa ei myöskään itse kannata jäädä tuppisuuksi. Jos hevonen ei ole irtohypännyt paljon ennen karsintoja, se kannattaa sanoa. Näin tuomari ei oleta, että hevonen pystyy suorittamaan ikäluokkansa maksimin, vaan aloittaa varovaisemmin. 2-vuotiailla kujan viimeisen okserin maksimikorkeus on 110cm ja 3-vuotiailla 130cm. Muita kujan esteitä nostetaan tarvittaessa hevosen mukaan ja tuota viimeistäkin voi omistajan niin halutessa nostaa maksimista, mutta se ei vaikuta arvosteluun sen enempää.

3-vuotiaan hevosen kohdalla voi myös jo ennakkoon ilmoittaa, että se on askellajipainotteinen ja hyppää pienempiä esteitä. Näin tuomareilla on tiedossa etukäteen, ettei edes yritetä nostaa estettä sinne maksimitasolle. Olen oikeasti nähnyt sellaisia hevosia, joita ei voisi edes kuvitella irtohypyttävänsä sinne 110/130 cm asti, kun niillä ei ole mitään tajua hyppäämisestä. Muutamalla niistä on kyllä ollut sitten muita kykyjä ihan riittämiin ja niiden tuskin tarvitsee elämänsä aikana puomia kummoisempia ylitellä, jos sitäkään.

Kerrankin osui painallus oikeaan kohtaan Akua kuvatessa :)

Akun osalta ensimmäinen karsinta sujui siis hyvin. Se hyppäsi muutaman kierroksen kujassa ja viimeisellä kerralla arviointiesteenä oleva okseri oli siellä 2-vuotiaiden maksimissa, tai ainakin lähellä sitä. Aku oli innoissaan tehtävistä kuten aina, mutta ei aivan niin terävä kuin se voisi olla.

Tuomarin arviot sunnuntailta olivat seuraavat:

TEKNIIKKA JA KYKY:
rytmi ja tasapaino: hyvä
etujalan tekniikka: hyvä
takajalan tekniikka: hyvä
selän toiminta: hyvä
reaktiokyky: hyvä
ponnistus: hyvä

LUONNE JA YHTEISTYÖKYKY:
halukkuus ja eteenpäinpyrkimys: erinomainen
varovaisuus: hyvä

Sanallisina kommentteina oli, että näyttää siltä että se ei joudu vielä hyppäämään näillä korkeuksilla, on hyvässä tapasapainossa ja tekee kaiken kuten kuuluukin. Näin pelkän kuulomuistin perusteella referoituna.

Nyt ei muuta kuin jännäämään toista karsintaa ja miten siellä menee. Peukut pystyyn!

- Sisko

Mistä tiedän että on kevät?

Minulle varma kevään merkki on se, että tekemistä on enemmän kuin aikaa. Luulin että tänä keväänä tahti olisi "siviilielämässä" hieman rauhallisempi kuin työelämässä, mutta mitä vielä. Tämän kiireen kanssa eläessä jää tekemättä ne asiat, mitkä eivät ole niin tärkeitä, kuten blogin kirjoittaminen.
Tässä kuitenkin nopeasti hevosten kuulumiset ja lähitulevaisuuteen suunnitellut kuviot.

Martti on pikkuhiljaa taas pääsemässä talven jälkeen töiden makuun. Kenttä ennätti tuossa jokin aika sitten jo kerran sulaa, että siinä pääsi ratsastamaan kunnolla, mutta jäätyi uudelleen pakkasten tultua. Nyt kuitenkin näyttäisi säätiedotteidenkin muodossa paremmalta ja kenttä oli jo eilen toisesta päästään kuiva ja hyvä. Kerkeeväisenä ollaan sen kanssa oltu, kun pari viikkoa sitten käväistiin oman seuran rataharjoituksissa ja viime perjantaina Riders Innissä hyppäämässä. Lupaan kirjoittaa Riders Innin kisoista oman postauksensa, kun saan kuvat ja videot kuntoon!

Martin näkemys karvanhoidosta, se vissiin kuvittelee olevansa virtahepo.

Martin osalta suunnitelmat tämän kevään ja kesän suhteen ovat levällään kuin Leppäsen eväät. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä, etten ole päässyt esteilläkään valmentautumaan tänä talvena kunnolla, puhumattakaan sitten siitä kouluratsastuksen osasta. Todennäköisesti käydään jossakin pienissä kisoissa omaksi iloksi ilman mitään sen kummoisempaa estekorkeus tavoitetta tai muuta. Katsotaan siis rauhassa ja jos eteen tulee kivoja kisoja, niin aikataulujen natsatessa lähdetään kisaamaan. En siis ajatellut ottaa mitään stressiä aiheesta.

Aku puolestaan on toipunut ruunauksesta todella hyvin ja narun päässä pomppiva ilmapallo on ulkoiluluvan saatuaan taas taantunut laamaksi. Eilen sain myös pienen läpimurron sen jalkojen pesun suhteen, kun se antoi kaataa kauhasta vettä takajalalle ilman potkimista. Kauhaa käytin apuna ihan sen vuoksi, että sen kanssa pääsee nopeammin väistämään eikä tarvitse pelätä että minä tai hevonen kompastuu letkuun. Kengittäjältäkin Aku on ennättänyt ruunauksen jälkeen saamaan kehuja siitä, kuinka hyvin se jaksaa seistä jalkoja vuoltaessa. Sen kanssa kaikki näyttää edelleen siis hyvin valoisalta.

Sneak peak! Riders Innissä meni ihan hyvin.

Akun keväälle on tiedossa enemmänkin tapahtumia. Ensi viikolla treenataan vielä viimeisen kerran irtohyppäämistä ennen Kyvyt Esiin -karsintoja. Ensimmäinen karsinnoista pidetään huhtikuun puolivälissä ja toinen huhtikuun viimeisellä viikolla. Pikkuheppa saakin siis ruveta totuttelemaan kiillotusaineeseen, letittämiseen ja ennen kaikkea vieraisiin hevosiin omalla kotipihalla. Kesän Aku saa viettää laitumella ja syksyllä sitten on taas tiedossa ainakin Hippoksen näyttely.

Yritän ottaa itseäni hieman niskasta kiinni tänne kirjoittamisen kanssa. Nyt kun on kuitenkin tapahtumia tiedossa, niin olisi mistä kirjoittaa.

- Sisko

Viikin hevossairaala

Viimeinkin tämä päivä on täällä. Akusta tulee ruuna! Päätös oli maailman helpoin, enkä edes hetkeäkään miettinyt pitäväni sitä orina. Ainoita mutkia matkaan aiheutti tuo kuljettaminen ja miten sen saisi onnistumaan. Vaikka mietin ja pohdin tuota kuljettamista moneen otteeseen, niin pakko oli ruunaukselle lyödä päivämäärä lukkoon. Halusin ehdottomasti hoitaa homman pois päiväjärjestyksestä sen verran aikaisin, että Aku olisi täysin parantunut Kyvyt Esiin -karsintoihin mennessä.

Päädyimme lopulta siihen, että viemme Akun Viikkiin jo operaatiota edeltävänä iltana. Näin sitä ei tarvitse paastottaa yötä kotona ja saamme kuljetettua sen heinäkasan kanssa Helsinkiin. Ajomatka on kuitenkin trailerilla vähintään tunnin verran ja herra ADHD malttaa tällä hetkellä seistä kiinni ilman virikkeitä noin minuutin.

Näin jo ennen Viikkiin menoa täytyy kyllä antaa pointsit kotiin heidän asiakaspalvelustaan. Ajanvaraukseen ei ole tarvinnut jonotella, kaikki vastanneet ovat olleet ystävällisiä ja vastanneet mielellään minun välillä tyhmiltäkin tuntuneisiin kysymyksiini. Hyvillä mielin olen siis Akun sinne jättämässä illalla.

Nyt vain sitten kaikki sormet ja varpaat ristiin että kaikki menee hyvin ja säästytään tapaturmilta ja komplikaatioilta.

- Sisko

Onko minusta tullut tätihevostelija?

Eilen illalla nukkumaan mennessäni pyörittelin taas kaikenlaisia asioita päässäni. Janne on joskus vitsillä sanonut ettei minun kannattaisi ikinä ajatella mitään, kun lopputulos ei useinkaan imartele minua. Nyt mieleeni löysi ajatus siitä, että onko minusta tullut se kaikkien "vihaama" tätiratsastaja.

Jos pelkkää ikää ajatellaan en koe olevani täti-ikäinen. Kuitenkin huomaan välillä, etten ole enää ihan niin reikäpäinen kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Silloin 17-18 -vuotiaana ei paljon mietitty voiko pellolla laukata niin kovaa kuin hevosesta irtoaa tai onko este liian iso ylitettäväksi. Sitä vaan mentiin. Mitä enemmän vauhtia, sen parempi. Kai se kuuluu nuoruuteen, että luulee olevansa kuolematon, vaikka välillä vähän rapatessa roiskuisikin.

Tällä hetkellä minulla on muutama muisto noilta ajoilta. Lonkassa oikealla puolella on edelleen tunnoton kohta, vasen polvi muistuttaa olemassa olostaan silloin tällöin ja oikeassa kyynärvarressa on arpi. Veikkaisin myös nuoruuden terveisiksi sitä, että nykyään sormet ja varpaat eivät tarkene pakkasessa yhtään, paleltuvat heti. Aika vähällä ollaan kuitenkin selvitty, sillä yhtään luuta ei ainakaan vielä ole murtunut matkalla.

Saan kuitenkin itseni nykyään enemmän ja enemmän kiinni siitä, että ajattelen "mitä jos..." Pahin tällainen oma päänsisäinen "mitä jos" pyörittely on ollut minulla menossa liittyen Akun kuljettamiseen. Mitä jos se ei seisokaan, mitä jos se loukkaa itsensä, mitä jos sen kuljettaisikin irtonaisena... ja niin edelleen.

Oikeastaan tilanne on mielenkiintoinen, sillä miltei kaikki tällaiset jossittelut liittyvät itseasiassa Akuun. Voisikohan alitajuntani tehdä tämän, kun minulla on niin suuret toiveet sen suhteen? Martista tiedän jo, että se seisoo trailerissa kaikessa rauhassa, se harvemmin saa myöskään mitään hepuleita tarhassa ja muutenkin se on sellainen suhteellisen varmajalkainen yksilö.
Martinkin kohdalla kyllä jossittelua on ilmaantunut tässä alkuvuodesta. Mitä jos se ei näe enää kunnolla kun säikkyy pimeässä, mitä jos sillä onkin vatsaongelmia ja tätä rataa.

Olen yrittänytkin itse itselleni takoa päähän, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu. Näitä tapahtumia ei voi estää ja hevosta ei voi kääriä kuplamuoviin. Ainoa mitä voi tehdä, on luottaa itseensä ja ajatella asioita järkevästi hevosen kannalta. Tätä kautta ajateltuna Martin ongelmat juontuvat enemmän todennäköisesti epäsuhdasta liikunnan ja väkirehun määrässä. Vähensinkin sen kaura-annosta reilusti ja sen jälkeen homma on alkanut luistaa vähän paremmin pienemmällä pörinäenergialla. Akun osalta puolestaan jännitysmomentti säilyy kuljetuksen suhteen keskiviikkoon asti. Silloin se matkaa Viikkiin ruunattavaksi. Tämän osalta ei voi muuta kun toivoa parasta ja katsoa kuinka käy, niin ja ajatella, että jos jotain sattuu, niin klinikallehan sitä oltiin matkalla jokatapauksessa.

- Sisko

Vielä naurattaa...

...mutta naurattaako tulevaisuudessa. Se pienen pieni varsani on kasvanut yhdessä hujauksessa jo 2-vuotiaaksi nuorukaiseksi ja matkan varrella on tullut selväksi, että Akulla on mielipiteitä. Toisin kuin Martti, se ei myöskään yhtään arastele kertoa niitä.

Sukuvika, voisi joku sanoa. Aku termiitti pitää taas kohta laittaa sellaiseen sähköaitaan, missä kulkee virta. Tällä hetkellä laitumella se syö lankoja, tolppia ja mitä nyt ikinä eteensä sattuu saamaan eikä kavereiden loimetkaan säästy hampailta. Tulee siis emäänsä, joka syö tiensä ulos karsinasta, jos seinät ovat puuta.

Välillä oikein naureskelen kun mietin noiden hevosteni erilaisuutta. Siinä missä Martti ottaa rennosti ja rauhassa, on Aku jo sitä mieltä että jotain aktiviteettia pitäisi saada. Pesupaikalla Martti saattaa nukkua ja nuokkua kaikessa rauhassa vaikka koko loppupäivän, mutta Akun kanssa sitä ei voi edes ajatellakaan. Se tulee perässä katsomaan kun vaihdan harjan harjakassista, hännän selvityksessä se yrittää aina myös olla mukana. Jos se ei muuta tekemistä keksi, niin se nappaa kiinnitysnarut suuhunsa ja mutustelee niitä tai vaihtoehtoisesti polkee jalkaa.

Aku lempipuuhassaan.

Olen minä nähnyt Akun seisovan kiinni pesukarsinassa myös ihan paikallaankin. Ne on niitä harvoja kertoja, kun se kuulee mielestään kiinnostavia ääniä. Muun muassa lämpöilmapuhallin sai sen seisomaan, kun se ei ymmärtänyt mistä ääni oikein kuului. Toinen kikka on se, että joku pitää sen edessä suolakiveä. En ole ikinä aiemmin tavannut hevosta, joka olisi niin innoissaan suolakivestä kuin Aku. Se on ollut meillä käytössä myös lastauksen apuna.

Vielähän nämä kaikki on laskettavissa sellaiseksi nuoren hevosen kärsimättömyydeksi. Kuitenkin miettiessäni Akun emää (tällä hetkellä 21-vuotta), niin ei se kyllä Marttia käytökseltään muistuta. Suurin ero siinä on, että Akun emä tuntuu koko ajan olevan paljon valppaampi ympäristölleen kuin Martti. Todennäköisesti siis Akusta ei ikinä tule niin rauhallista ja kärsivällistä kuin mitä Martti on.

Silti tuo pieni hevonen jaksaa myös hämmästyttää. Kun Aku loukkasi silmäänsä ja se piti tikata, olin henkisesti valmistautunut parin tunnin painimatsiin. Sen verran hankalassa paikassa se haava oli. Mitä vielä, päästiin aika helpolla sen kanssa. Joo, toki siihen meni tuplasti rauhoittavaa mitä Marttiin olisi tarvittu ja sen lisäksi vielä pidimme sillä huulipuristinta, mutta aika tyynesti kaveri kuitenkin siinä kainalossani seisoi operaation ajan.

Kuvasta ei ehkä hyvin näe, mutta tyhmä suolakivi ei selkeästi tottele ja sitä pitää komennella etujalalla.

Toisen kerran hämmästyin eilen. Kysyin hierojalta kokeilisiko hän miten Aku hieromiseen suhtautuu. (Okei, näin nuori vielä mitään hierontaa tarvitse, mutta ihan tulevaisuuden kannalta.) Hierojakin hämmästyi, kuinka hyvin Aku seisoi ja antoi koskea itseensä, ihan kuin vanhemmat paljon hierotut hevoset.

Jos totta puhutaan, on pari vuotta mennyt todella nopeasti. Akun syntymävuoden kesä on kyllä niin tuoreessa muistissa, että ihmettelen välillä mihän tämä aika oikein menee. Jos seuraavat pari vuotta menevät yhtä nopeasti, niin sehän on melkein kohta huomenna, kun Aku on neljä ja pitäisi miettiä kilpailuja ja ihka oikeaa treenaamista sen kanssa. APUA!

- Sisko

Talvikarvasta ja pellavasta

Martti on nyt pari kuukautta syönyt samaa pellavarehua mitä Akukin. Täytyy kyllä kehua, että kyseinen rehu on hintansa arvoinen. Molemmilla hevosilla karva on ihan älyttömän hyvässä kunnossa, Martinkin karva on parantunut ihan silmissä siihen mitä se oli vielä alkusyksystä. Perinteisiä talven hankaamisjälkiäkään ei ole näkynyt (täytyy koputtaa puuta...).

Jos vertaillaan, niin Martin karva on sellaista pitkää, ohutta ja harvaa. Perinteinen mammuttikarva siis. Erona aiempiin vuosiin on se, että se ei hankaudu niin helposti poikki. Aku puolestaan ei mielestäni ole kasvattanut talvikarvaa perinteisessä mielessä laisinkaan. Tuntuu että sen karva on vain tihentynyt talvea varten, muuten se muistuttaa kesäkarvaa. Tästä huolimatta en ole nähnyt sen palelevan missään kelissä.

Mietinkin nyt, että voiko yksi rehu ihan oikeasti vaikuttaa noin paljon. Viime vuonna nimittäin Akukin oli aikamoinen karvaturjake. Jos muistan oikein, niin Aku alkoi syödä pellavaa viime vuoden alussa, eli silloisen talvikarvan kasvuun se ei olis niinkään päässyt vaikuttamaan. Täytynee painaa tämä asia muistiin ja tarkkailla Marttia erityisesti ensi syksynä ja talvena.

Mitä tämä "ihmerehu" sitten oikein on? Ihan vaan pellavaa. Tosin ei pellavaliman, -siementen tai -öljyn muodossa, mikä on aivan mielettömän hyvä asia. Tämä säästää paljon aikaa, vaivaa ja sotkua. Martti kun asuu sellaisessa tallissa, missä minun ei tarvitse itse laittaa valmiiksi sen pöperöitä, niin haluan omalta osaltani olla helpottamassa aamu-/iltatallin tekemistä.

Rehu on hollantilaisen Van Gorp Diervoeders-yhtiön valmistamaa, vaatimattomammalta nimeltään heidän rehusarjansa on Horse food 'the best'. Tämä firma ei ehkä ole se mediaseksikkäin näin hevosmaailmassa, koska se valmistaa aivan laidasta laitaan eläinten rehuja, esimerkiksi karjatiloille. Tämä pellavarehu, mitä molemmat hevoset syövät, kulkee nimellä Lijnzaad Kant & Klaar.

Tämä rehu lupaa mainoslauseissaan antaa karvalle kauniin kiillon, edistää ruoansulatusta ja ennalta ehkäistä ähkyjä ja auttaa maitohappojen hajotuksessa. Tämän lisäksi se sisältää paljon E-vitamiinia, pre- ja probiootteja, inuliinia sekä hitaasti vapautuvaa energiaa (omega 3). Kuivana syötettäessä se lisäksi lisää syljeneritystä, joka auttaa neutraloimaan vatsahappoja.

Ai niin, ei tietenkään saa unohtaa, että tätä samaa rehusarjaa käyttävät myös Edvard Gal ja Hans Peter Minderhoud. Tai näin ainakin mainospuheet väittävät. Tästä johtuen tai tästä huolimatta käyttämäni rehu on kuitenkin toimivaksi todettu ja molemmat hevoset saavat jatkaakin sen syömistä. Mitään haittapuolia en nimittäin sen syöttämisessä näe. Tosin Martti on saattanut muuttua hieman eloisammaksi sen myötä, mutta onko tuokaan nyt sitten varsinainen haitta.

- Sisko

Mitä sinulle kuuluu?

Otsikko sai innostuksensa Freemanin biisistä, mikä on ainakin omasta mielestäni harvinaisen ärsyttävä renkutus, kun sen liittää operaattorin mainokseen. Tarkoituksenani on kuitenkin tässä postauksessa kertoa mitä Martille ja Akulle kuuluu tällä hetkellä.

Kun vihdoin myös täällä Suomen eteläisimmällä rannikkoseudulla on tullut pakkasta ja lunta, ovat hevoset päässeet takaisin laitumelle. Aivan mahtavaa, sillä ne liikuskelevat siellä huomattavasti enemmän kuin tarhassa. Martti on ollut paljon iloisemmalla päällä kuin normaalisti ja Aku on ollut paljon rauhallisempi, kun on saanut vääntää kavereiden kanssa pitkän päivän ulkona.

Mr. Linssilude. Martti ei ikinä tajua pysyä kaukana kamerasta, jos sen eteen/lähelle menee kykkimään.

Martin kanssa ei olla viime aikoina treenattu sanotaanko laisinkaan tosimielessä. Ennen kunnon lumihangen tuloa joka paikka on ollut kovaa ja jäässä. Tämä on vähän syönyt treeni-intoa, kun käynti on ollut pääasiallinen askellaji. Pellolla on ollut vähän parempi mennä, mutta siellä hommasta ei käyntipäivien jälkeen ole tullut oikein mitään. Ainoa askellaji on yleensä laukka ja niin kovaa kuin kavioista irtoaa ja jos kuski kehtaa pyytää hitaampaa menoa, menee herne nenään.

Aku puolestaan kasvaa ja kehittyy pikkuhiljaa ja tasaisesti. Tarhajaksolla yhtenä päivänä se saattoi olla kuin ihmisen mieli, toisena päivänä maiskutuksesta kuuhun lähtevä raketti ja kolmantena päivänä vastaanhangoitteleva muuli. Tuo muuli ominaisuus tuli esille uudenvuoden päivänä, kun pitkästä aikaa harjoittelimme lastaamista sen kanssa. Nyt homma on selkeästi tasoittunut taas ja Aku jaksaa keskittyä enemmän.

Aika taitava pieni hevonen. Aku oli hyvin tyytyväinen itseensä laitumen portilla ilman riimua. Tämä sentään löytyi vielä.

 Pääsääntöisesti Akun kanssa on kuitenkin mennyt hyvin. Yllätyin äärettömän positiivisesti siitä, että joulukuvia varten sen harjaan letittämäni koristenauha ei aiheuttanut mitään showta. Sain heilutella sitä mielin määrin ja toveri vain jatkoi heiniensä syömistä mitä nyt välillä yritti koristenauhaa ottaa suuhunsa. Tonttuhattukaan ei ollut ihmetyksen aihe.

Akullekin pitäisi jostain järjestää enemmän aikaa. Ainakin irtohyppäämään sen pitäisi päästä jossain vaiheessa alkuvuodesta. Ruunauksen olen nyt ajatellut tilata helmikuulle viimeistään, että saadaan homma pakettiin ennen Kyvyt Esiin -karsintoja. Edellinen kertahan vähän kaatui siihen, että kaveri teloi silmäkulmansa. Ratkaistavana ongelmana on enää se, millä pienen riiviön saa seisomaan trailerissa sievästi tunnin ajomatkan, kun sen keskittymiskyky on loppupeleissä edelleen 15 sekunnin luokkaa ennen kuin sille tulee tylsää.

- Sisko

Herätys talviunilta

Niinhän siinä vähän kävi, että tämä ulkoasun päivitys ei ollutkaan ihan niin nopea prosessi kuin olin ajatellut. Sitä hidastivat myös kaikenlaiset joulukiireet ja lomalla ei ole hirveästi ollut intoa istua tietokoneen edessä, kun töissä sitä saa tehdä ihan riittävästi.

Nyt on kuitenkin uusi ulkoasu valmis ja on aika aloittaa uusi vuosi. Tänä vuonna en hirveästi mitään lupaa tehdä, sillä harvemmin niitä lupauksia on tullut pidettyä.

Koska joulutaukoa on tullut pidettyä pitkään, jäivät Akun osalta joulukuvat kokonaan julkaisematta. Tässä niistä parhaat palat:

Ensimmäisenä kyydistä tippui tonttuhattu.

Tonttuhattu hylättiin leluna vasta sitten, kun maneesista löytyi hauskemman näköisiä juttuja.

Ensin piti tutustua sievästi.

Jokaista pakettia haisteltiin erikseen pitkän aikaa.

Selkeä suosikki joulukoristeista oli tämä pieni kuusi. Pelastin sen termiitiltä aika nopeasti.

Suosikkipaketin kohtalo.

Julgubbe?!?

Heippa Julgubbe!

Tänä vuonna tiedän jo sentään kuka oot. Olen ollut myös tänä vuonna kiltti, niin ne ainakin on sanoneet. Omasta mielestäni olen ollut järisyttävän kiltti.

Olen joutunut tänä vuonna pääasiassa selviytymään yksin. Minni muutti keväällä omaan karsinaansa ja minulle jäi käyttöön koko iso pihattokarsina. Ihan hyvä vain, Minni oli välillä aika ärsyttävä. Toisaalta tätä iloa ei kestänyt kuin syksyyn, kun sitten minut muutettiin sellaiseen pienempään karsinaan, missä kuulemma joudun elämään tästä eteenpäin. En oikein alkuun pitänyt siitä, koska en pysty katsomaan samalla tavalla ulos. Nyt kuitenkin olen tottunut siihen.

Se täti, ilmeisesti omistajaksikin kutsuttu, on tänä vuonna käynyt useammin kuin viime vuonna. Sillä on aina ihan ihme juttuja. Kuvittele, kerran se yritti kastella mun jalkoja! En ymmärrä mikä ajatus siinä oli takana. Sitten se on yrittänyt myös pukea minua. Se ei ole kovin kivaa, vaikka se juttu lämmittääkin kivasti jos olen märkä. 

Niin joo, olenhan mä joutunut myös loikkimaan sellaisia aitojakin. En oikein tiedä mikä siinäkään on ajatuksena. Käytännössä juoksen ympäri maneesia (tämänkin sanan olen oppinut tänä vuonna) ja toisella puolella on aina aitoja, mistä pitää mennä yli. Vaikka en ihan ymmärräkään miksi tätä tehdään, niin onhan se ihan kivaa kuitenkin. Varsinkin kiihdyttely niiden yli on kivaa.

Ovat ne yrittäneet jättää minut yksinkin, mutta se on tylsää. Varsinkin kun ne jättävät minut yksin sellaiseen liikkuvaan laatikkoon. Satutin silmänikin, kun yritin keksiä siellä jotain tekemistä. 

Tänä jouluna haluaisin itselleni jotain kivaa. Olen päässyt leikkimään sellaisten pallojen kanssa, mutta ne ovat olleet aika tylsiä, kun niistä ei saa hampailla kiinni. Eli jos voisin toivoa, niin sellainen leikkipallo, mistä voi ottaa hampailla kiinni olisi kiva. 

Muuta en oikeastaan toivo. Kaikki on suhteellisen hyvin. Tosin omistaja voisi käydä täällä luonani vähän enemmän. Aika käy pitkäksi, kun ei päästä enää laitumelle.

- Aku

Akun palloilut

Olen yrittänyt keksiä Akulle nyt syksyn mittaan kaikenlaista tekemistä. Talutteluhommat tylsistyttävät sen alle vartissa, jonka jälkeen se alkaa pelaamaan päällään, kun ei jaksa keskittyä. Harjaaminen pesupaikalla on alkanut olla jo rutiinia, siinä se seisoo ihan asiallisesti, jos isäni ei ole lähettyvillä. Ylipäänsä se toimii nyt niin hyvin kuin yleensä 1-vuotias villikko voi toimia.

Pallon ostamista sille olen miettinyt jo pidemmän aikaa ja muutama viikko takaperin sunnuntaina suunnitelmani saivat vain vahvistusta että se voisi olla hyvä juttu. Kaivoimme kaapin perältä ikivanhan lentopallon mukaan tallille. Se oli sopivasti pehmennyt, eikä sillä ollut niin väliä meneekö se rikki.

Akusta huomasi sunnuntaina, että pikkuhiljaa on taas kurinpalautus poistunut mielestä. Sen verran energiaa ja touhotusta sillä oli. Se oli myös varsin huvittava pallon kanssa, kun sitä selkeästi ärsytti, kun siitä ei saanut hampailla kunnon otetta.

Harmi etten ottanut tällä kertaa videota sen touhuista, koska se oli kuin koira pallon perässä. Jos potkaisin sen vierimään, se ensin hieman säpsähti mutta kuitenkin ravasi pallon perässä tutkimaan sitä aina uudelleen.

Tässä vähän kuvasatoa mitä sain kaverista napattua. Ihmettelen edelleen niin paljon sitä, miten Aku voikin olla perusolemukseltaan niin Martin vastakohta.

Palloleikeistä ilmeisen innostuneena Aku oli keksinut toisenkin kivan leikkikalun. Laitumen sähkölangan. Sähkö ei kierrä aidassa ihan 100%, joten siitä on kiva vetää ja juosta karkuun, kun herranjestas, lanka tulee perässä. Järkytyksestä selvittyä sitä voi taas mennä repimään ja järkyttyä uudelleen.
Haluaisin päästä näkemään, kun Aku kokeilee samaa tarhan aitaan, missä varmasti kiertää sähkö.

- Sisko

Arvet komistaa, vai mitä?

Akulle sattui pieni haaveri tuossa muutama viikko sitten. Se onnistui trailerissa saamaan haavan silmäkulmaansa, joka vaati pari tikkiä. Jätin sen ensimmäistä kertaa seisomaan itsekseen traileriin ja pikkukaveri oli sitten päättänyt työntää päänsä puomin alle ja osunut etupuomin kiinnikkeeseen.

Mietin jonkin hetken, että onko haava sellainen, että se pitäisi tikata. Päädyin siihen, että haava paranee nopeammin jos sen ompelee kiinnemmäs. Samallahan sain myös Akulle myös sulfakuurin, jotta ei tulisi mitään tulehduksia. Sulfalle olisi ollut vaihtoehtona penisilliini piikitettynä, mutta totesin heti, että piikitys ei itseltäni onnistu. Jos kyseessä olisi ollut Martti, niin olisin asiaa voinut edes harkita. Penisilliinistähän muuten voi hevonen saada myös "penisilliinishokin" ja lääke on verenkiertoon joutuessaan jopa hengenvaarallista hevoselle. Siinä pari syytä miksi en virkeää ja kimpoilevaa Akua halunnut edes yrittää piikittää.

Tammikuu 2015

Itse haavan hoito meni suhteellisen helposti, vaikka haavan sijainti toi omat haasteensa hommaan. Akuun taisi mennä lopulta 600 kg edestä rauhoittavaa, tosin ensimmäinen piikki ei ihan verenkiertoon päätynytkään. Onneksi Aku ei ole perinyt emänsä eläinlääkäri-inhoa ihan samassa mittakaavassa, vaan antaa sentään karsinassa kiinni. Rauhoittavan lisäksi jouduttiin käyttämään myös huulipuristinta ja tietysti myös puudutusainetta.

Seuraavana aamuna äitini oli käynyt viemässä tallille sulfan sekä ohjeet. Olivat myös yrittäneet syöttää sitä Akulle. Tottakai oletus oli ollut se, että Aku syö lääkkeensä siinä missä Marttikin, eli kauraan ja pieneen määrään vettä sekoitettuna. Eipä ollut syönyt. Oli maistanut ja sen jälkeen sylkenyt ulos. Tämän jälkeen ei ollut kaurat enää kelvanneet.

Toukokuu 2015

Onneksi löytyi kikka kolmonen ja Aku söi kuurinsa loppuun, vaikkakin vielä pitkin hampain. Akulle kelpaavan sekoituksen saimme aikaan kaurasta, melassista/siirapista sekä vedestä ja sulfasta. Tuota sokeria lisättiin tosiaan vain sen verran, että se peitti sulfan maun seoksessa. Saa sitten nähdä miten mahdollisen seuraavan sulfakuurin kanssa käy, voi olla ettei auta tämä kikka toiste.

Viime viikolla tikit poistettiin ja sillä kertaa ei tarvittu rauhoitusta. Hommaan riitti huulipuristin. Aku saikin paljon kehuja eläinlääkäriltä, että se on varsin hyvin käyttäytyvä yksivuotias. Silloin kun hän tuli tikkaamaan Akua, oli edellinen potilas (varsa) purrut. Nyt tikkejä poistaessaan kertoi, että oli saman sukuisen ja ikäisen tamman kanssa paininut, kun se oli alkanut jo potkimaan kun hän oli seissyt vieressä.

Syyskuu 2015

Kuvia minulla ei haavasta ole, eikä sen paikkaamisesta. Näin ollen saitte tyytyä kasvamiskoosteeseen, mistä näkee että hulivili on kasvanut ihan silmissä.

- Sisko

Nulikan kurinpalautus

Akun kuulumiset laahaavat tällä hetkellä todella jäljessä. Pahoitteluni siitä. Seuraavat kolme tai neljä postausta päivittävätkin sen puuhailut viimeisen kuukauden ajalta.

Ihmettelin tässä toissa viikonloppuna (vko 44) mikä Akuun oli mennyt, kun se oli niin sievästi harjauksen ajan ja taluttaessa. Viime aikoina se on ollut sellainen pahainen pojan nulikka, joka ei malta, vähän tunkee ja on hätäinen. Yhdellä sanalla ylienerginen.

Sen kanssa ei ollut myöskään mitään ongelmia talutusharjoituksissa. Se malttoi seistä, peruuttaa, pysähtyä ja kävellä todella rauhassa. Aku myös ravasi talutettuna paremmin kuin koskaan. Tätä on harjoiteltu vähän näyttelyitä silmällä pitäen, vaikka tänä syksynä sellaisiin ei päästykään.

Homman nimi selvisikin, kun juttelin tuttuni kanssa. Hänen hevosensa on ollut laitumella kuin "ottoisä" Akulle. Samainen hevonen on aina ottanut nuoret untuvikot siipiensä suojaan niiden tullessa ruunalaumaan yksivuotiaana ensimmäistä kertaa. Akukaan ei ole ollut poikkeus. Noh, tämä minun nulikkani on kasvattanut itselleen sen suuruisen egon, että "ottoisän" poistuttua laitumelta se oli päättänyt alkaa kiusata nelivuotiasta laidunkaveriaan. Tuttuni sanoi että Aku meni sen niskaan ihan suoraan, roikkui loimessa, selässä ja niskassa. Nelivuotiaalla meni kuppi nurin ja oli napannut Akua niskasta kiinni ja pyöräyttänyt maahan. Tämän jälkeen homma oli taas ollut selvä, juniori ei ollut enää kukkoillut vanhemmilleen ja rauha oli maassa.

Niin vain se lauma on parempi opettaja kuin ihminen. Välillä voi tuntua hurjalta, mutta on se mukavampi että nuori ori painii toisten hevosten kanssa kun ihmisten kanssa. Aku oli muuten vielä sunnuntainakin hyvin nöyrää poikaa, kun vein sen takaisin laitumelle harjailun ja taluttelun jälkeen. Ei se niitä kavereitaan mitenkään pelännyt, mutta väisti kyllä, jos joku ylempiarvoinen oli tulossa vesisaaville. Eikä tällä kertaa ollut ensimmäisenä vastaantulijan riimussa kiinni roikkumassa.

Sain sunnuntaina myös kuvattua vähän videota. Siitä näkee kuinka hurja tuo meidän 1-v on irtojuoksuttaa. Suurempi ongelma on saada se poistumaan ihmisen luota kuin se, että saisi sen tulemaan luokse. Tällä hetkellä sillä näyttää olevan sellainen kasvuvaihe, että laukka on hävinnyt kokonaan. Noo, kai se sieltä vielä tulee. Ravikin on sen näköistä että sillä on etu -ja takapää eri paria.

- Sisko

Ajatuksia Amateur Tourista

Helsinki Porsche Horse Shown jo mentyä, ajattelin julkaista tämän postauksen. Ehkä se välttää näin pahimman myrskyn ja lukijat pystyvät helpommin samaistumaan ajatuksiini tästä kisasarjasta.

Kaikki varmaan suurinpiirtein tietävät tämän sarjan idean. Harrastajat ja amatöörit pääsevät hyppäämään samoihin puitteisiin kuin 5* ammattilaiset. Ajatuksena todella houkutteleva, mitä lisää vielä hyvä palkintotaso itse Horse Showssa. Estekorkeudet olivat tänä vuonna maltilliset, 80-110 cm. Martilla olisi ollut aika helppo päästä mukaan. 90cm on sille kuitenkin suhteellisen helppo korkeus, joten vaadittavat puhtaat radat eivät olisi tulleet kynnyskysymykseksi.

Minulla kuitenkin nousee aika lailla karvat pystyyn kun ajattelen tuota kilpailusarjaa, jos niin voi sanoa. Kai sitä nyt ensimmäisenä täytyy sanoa ongelmaksi se hinta. Nopeasti laskettuna osallistuminen on yhteensä 850 - 950 euroa. Tämä sisältää ainoastaan ilmoittautumismaksun sarjaan mukaan (120-220 euroa), Horse Show:n ilmoittautumis -ja osallistumismaksun (490 euroa) sekä tallipaikka- ja parkkimaksun (190 + 50 euroa). Jos sattuu asumaan lähellä, voi päästä ilman tuota tallipaikka -ja parkkimaksua, eli 610 -710 euroa.

En laskenut nyt mukaan hevosen vuosimaksua, ratsastajan kilpailulupaa enkä puhtaiden ratojen keräämiseksi tarvittuja kisamaksuja. Uskoisin että nämä maksut olisivat kaudessa tulleet joka tapauksessa, riippumatta siitä osallistuuko Amateur Touriin vai ei. Semifinaalin maksut voisi kyllä tuohon kuluun laskea, koska finaaliin ei pääse, ellei sinne osallistu. Ilmoittautumis-ja lähtömaksu 40 euroa, eläinlääkäri -ja turvallisuusmaksu 12 euroa. Yhteensä 52 euroa lisää edellä mainittuihin summiin.

Aika paljon, sanoisin. Toki ei sellainen summa, mikä tulisi kynnyskysymykseksi, jos oikeasti haluaa mennä hallille kilpailemaan. Minä en halua. Sen takia näen summan ihan järjettömän suurena.

Toinen syy, miksi ajatus tästä Tourista nostaa karvat pystyyn, on minun hevoset. Martti on krooninen jännittäjä uusissa ja ihmeellisissä tilanteissa. Voin nähdä sen jo sieluni silmin täydessä paniikissa hallilla. Ulkopuolinen ei yleensä näe Martin jännittyneisyyttä, koska se ei ala riehumaan vaan se jäätyy. Totaalisesti. Sen vuoksi kysynkin,  onko hevoselle reilua, että se viedään sellaiseen paikkaan, missä se ei vain voi rentoutua? Ei minusta. Toinen asia on, haluanko haaskata lähemmäs 1000 euroa siihen, että voin käydä keskeyttämässä finaalissa. No way. Voin käyttää tuon rahamäärän paremminkin. Tähän voisi joku kertoa avuksi hevosen totuttamisen. Niin, missäs totutat sitä vastaavaan areenaan, kuin Horse Showssa? Tunnen hevoseni tässä kohtaa sen verran hyvin, että en lähde edes kokeilemaan.

Entäs Aku sitten? Sillä tuskin Amateur Touria tarvitsee miettiä tulevaisuudessa, mutta todennäköisesti nuorten hevosten luokkia, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Se on rohkeampi kuin Martti, mutta samalla myös reaktiivisempi. Suhtaudun jo tässä kohtaa hieman negatiivisesti ajatukseen Horse Show:n nuorten hevosten luokista. Tämä sen vuoksi, että siellä äkkiä saa enemmän aikaan haittaa kuin hyötyä. Sivuttiin kerran tätä aihetta jutellessani Akun kasvattajan kanssa. Hänelläkin oli se mielipide, että homma pitää miettiä tarkkaan nuoren hevosen kanssa, koska sitä ei missään tapauksessa saa pelästyttää totaalisesti.

Ajatukseni tästä ei ehkä avaudu ilman esimerkkiä:

"Hevonen on ensimmäistä kertaa isolla areenalla suorittamassa. Rata menee hyvin, mutta pikkuisen jännittyneenä. Maalilinjan jälkeen katsomo repeää aplodeihin, suurempiin kuin hevonen on ikinä missään muualla kilpailuissa kuullut. Se häviää ratsastajalta, koska pakoreaktio on niin kova. Pahimmassa tapauksessa ratsastaja putoaa ja hevonen vain yrittää etsiä pakotietä. Sillä kertaa onneksi kumpikaan ei loukkaa itseään. 
Seuraavissa kilpailuissa samaan reaktioon ei tarvita kuin murto-osa niistä aplodeista, mitä isolla areenalla oli, mutta ne tulevat ratsukon tullessa radalle. Ratsastaja pystyy hyppäämään vain pari ensimmäistä estettä, jonka jälkeen joutuu keskeyttämään, kun hevonen on niin jännittynyt."

Niin. Tuossa esimerkki siitä, miten isolla areenalla ratsastamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun kerran hevosella on laukaistu tuollainen pakonomainen pakenemisreaktio, sitä ei pysty ikinä kouluttamaan kokonaan pois. Lieventämään kyllä, mutta se on aina olemassa ja eri ratsastajan/käsittelijän kanssa se voi taas räjähtää silmille.

Tuo yllä oleva esimerkki on mahdollinen skenaario, kun puhutaan nuorista hevosista ja miksei vanhemmistakin. Jotkut yksilöt kestävät äänet paremmin, jotkut huonommin. Tässä tullaan niihin päätöksiin, että tarvitseeko nuoren hevosen tottua aplodeihin, isoihin areenoihin tai muuhun kansainvälisten kilpailuiden hälinään. Koska todellisuus on se, että vastaavaa ympäristöä ei Suomessa ole missään. Akun kohdalla jaksan väittää, että se ei tule kansainvälisillä areenoilla esiintymään, ainakaan niin kauan kun se on minun omistuksessani. Tämän vuoksi sen kanssa ei ole tarpeellista välttämättä edes ottaa riskiä.

Tässä olivat minun syyni, miksi en Amateur Tourille lähde. Jokaisella on varmasti omat syynsä osallistua tai olla osallistumatta. En kuitenkaan ymmärrä sitä ihmeellistä mollaamista Tourille osallistujista somessa. Heidän hevosensa tai poninsa eivät välttämättä ole ihan ok uuden ympäristön kanssa, ratsastaja saattaa jännittää normaalia enemmän (joka valitettavasti vaikuttaa ratsastukseen paljon) tai isot palkinnot saavat kiristämään ruuvia vähän turhaakin. Jokainen heistä on kuitenkin tehnyt vähintään 4 puhdasta suoritusta osallistumallaan tasolla, ennen kuin ovat finaaliin päässeet. Jokainen ratsastaja siellä on varmasti myös omalla tavallaan toteuttamassa unelmiaan. Se jos mikä, on ihan tarpeeksi hyvä syy osallistua.

Elämä on sellainen, että kaikkea ei välttämättä saa heti just nyt. Se tuntuu olevan monelta mennyt ohi. Se ei myöskään ole keneltäkään pois, jos joku pystyy toteuttamaan yhden unelmansa osallistumalla Amateur Touriin. Minulle se ei ole unelma, jonka vuoksi ihmettelen ihmisten halukkuutta maksaa noinkin paljon osallistumisesta. Selkeästi kuitenkin kilpailulle on tilausta, koska se on jo monena vuonna järjestetty ja se herättää edelleen tunteita. Totuushan kuitenkin on se, että kyseinen kilpailu on suunniteltu ihan vain rahan keräämistä varten. Noin suuri kisaorganisaatio tarvitsee rahaa sisään, jotta pystytään takaamaan viikonlopun palkinto- sekä urheilullinen taso. En ymmärrä mitä pahaa siinäkään on. Niinkuin sanonta kuuluu "money makes the world go round".

- Sisko

Aku ja kuolaimet

No niin, nyt on sekin kokeiltu. Suitset ja kuolaimet nimittäin. Suurta tarinaa tästäkään ei pysty tekemään, koska draaman kaari ei todellakaan missään vaiheessa toteutunut, vaan lässähti jo siihen, kun pikkuheppa imaisi kuolaimet suuhunsa heti kun niitä sille tarjosi.

Minulla on käytössä Akulle nyt lainasuitset. En omia ostanut, koska saisin olla sitten suitsiakin ostamassa varmaan kerran vuodessa. Kuolaimetkin hankin ystävältäni, jolla oli ylimääräisenä shetlanninponilla käytössä olleet nivelkuolaimet. Ne ovat tavallista kevyemmät kuin normaalit nivelkuolaimet sekä tarvittavan kapeat, jotta mahtuvat varsan suuhun. Sudenhampaista kun ei ole vielä tietoa, niin aloitetaan treenit ohuilla kuolaimilla, mitkä todennäköisimmin mahtuvat hammaslomaan.

Aku siis nappasi kuolaimet kyselemättä kitaansa ja kyllä, täysin ilman mitään makupaloja, siirappeja tai muita. Minulla oli tarkoitus käyttää tässä apuna herkkuja, mutta meni se noinkin. Akulla on käynnissä tällä hetkellä "maistan ja syön aivan kaiken"- kausi, joten kuolaimet kuuluivat tähän samaan kategoriaan.

Perinteisellä tavalla en Akua suitsinut. Tämä johtuu siitä, että varsat ihmettelevät kuolaimia kuitenkin alkuun, jolloin niskahihnan sujauttaminen korvien taakse voi olla hankalaa jos ne alkavat paljon pyristellä ihmetellessään. Mielestäni helpompi tapa on irrottaa kuolain vasemmasta poskihihnasta, laittaa ensin suitset päähän ja tämän jälkeen vasta kuolaimet suuhun. Varsan liikkuessa on helpompaa laittaa poskiremmi kiinni kuin yrittää taitella niskahihnaa oikealle paikalleen.

Akun ihmettelyksi riitti tosiaan parin askeleen peruutus ja maiskuttelu. Ei siis mitään päänheittelyitä, loikkia, pakenemista tai muuta riekkumista. Turparemmiä en suitsissa pidä, ihan sen vuoksi, että Aku pystyy maiskuttelemaan. En koe olevan reilua, että siltä vielä  laitetaan suu kiinni, kun tutustuu kuolaimiin.

Kun suitset olivat päässä, laitoin niiden päälle riimun ja lähdin kävelylle. Tällä kertaa suuntana oli ulkokenttä, missä ollaan vähemmän käyty pyörimässä. Tallista kentälle päästyä maiskuttelu oli oikeastaan loppunut kokonaan ja Aku tallusteli suitset päässään varsin tyytyväisen näköisenä. Sen mielestä jännittävää oli kuitenkin se, kun kentällä oli pari muovituolia ja pensasaidan takana tammalauma vielä laitumella.

Koska Aku suvaitsi kuolaimet niinkin hyvin, niin en sitä hirvittävän pitkään kävelyttänyt kentällä. Sellaisen tovin, että se malttoi rentoutua viereeni, vaikka kentällä oli jännittävää. Vein sen talliin ja otin suitset siltä pois samaan tapaan kuin laitoinkin. Vasen poskiremmi auki, kuolaimet varovasti suostutellen pois suusta ja sen jälkeen vasta muut osat. Se ei tosiaan helpolla luopunut kuolaimista, johtuen varmasti tuosta halusta maistella kaikkea.

Loppujen lopuksi en taas voinut kuin ihmetellä sitä, miten luottavaisesti ja rauhallisesti tuo varsa uusiin asioihin suhtautuu. Kyllä siinä on jonkin asteinen lottovoitto käynyt.

- Sisko

Orin päivät ovat luetut

Olen huomannut itsessäni sen piirteen, että jos jokin asia pitää saada hoidettua, usein hoidan sen tarkemmin asioita miettimättä. Näin kävi myös Akun ruunaamisen kanssa.

Minulle on ollut itsestäänselvää, että Akusta tulee ruuna. Sen on tarkoitus toimia minulle harrasteratsuna kilpailuissa, jolloin orina pitäminen aiheuttaisi pientä funtsaamista ja erilaisia järjestelyjä. Jalostusoriksi työntäminenkään ei kauheasti innosta, vaikka siinä saattaisi olla potentiaalia. Jossittelun varaan ei kuitenkaan mitään voi rakentaa ja vastaavilla kyvyillä varustettuja varsoja mahtuu tuolla "suuressa maailmassa" kolmetoista tusinaan. 

Ruunauksen suhteenhan on käytännössä monta vaihtoehtoa. Voin varata ruunauksen kotitallille, jolloin haavoja ei ommella ja saan suihkutella, kävelytellä ja syöttää antibiootteja/penisilliiniä sen jälkeen. Ajatuksena avonaisten haavojen pesu alle 2-vuotiaan hevosen kohdalla ei innosta. Toinen, mikä vähän tässä ajatuksessa tökkii on tulehdusriski, paranemisaika sekä mahdolliset muut ongelmat. Kotiruunaus kun vaatisi sen, että siellä haarovälissä ei ole mitään normaalista poikkeavaa. 

Tulevaisuudestaan mitään tietämätön ori.

Toinen vaihtoehto on viedä oripoju klinikalle. Tähän siis olimme päätyneet jo heti, kun ruunauksesta tuli puhe. Klinikallakin tehtävät ruunaukset vaihtelevat paljon. Osa tekee ne kaatamatta hevosta ja osa kaataa. Haavat voidaan jättää auki, ommella kiinni tai koko homma tehdä laserilla. Hintahaitarikin on melkoinen.

Mutta, kuten tuolla ensimmäisessä lauseessa asian sanoinkin, en tuota hintaa tai tapoja sen kummemmin pohtinut. Tärkeintä minulle on, että Aku on hyvässä hoidossa jos/kun jotain komplikaatioita ilmenee. Näin ollen soitin muutama päivä sitten Viikkiin ja varasin ruunausajan. Homma hoituu siis laserilla nukutuksessa ja jos kaikki sujuu kuten pitää, saa tuoreen ruunan samana päivänä kotiin. 

Joulukuun puolivälissä meillä pitäisi sitten olla orin sijasta ruuna. Siihen mennessä pitäisi hieman harjoitella tuota lastautumista ja trailerissa seisomista. Leikkaukseen mennessähän hevosta pitää paastottaa, eli mitään syötävää ei voi traileriin viihdykkeeksi laittaa. Tästä saattaa tulla pienoinen mietinnän paikka, sillä Aku aka Herra ADHD varmasti on eri mieltä siitä trailerissa seisomisen kiinnostavuudesta. Ehdotuksia virikkeistä otetaan vastaan.

- Sisko

Kasvaminen tekee kipeää.

Akun asumisjärjestelyt muuttuivat hiukan tällä viikolla. Se muutti suuresta pihattokarsinasta tallin puolelle "normaaliin" karsinaan. Tämä muutos tuli sen vuoksi, että ei ole mitään mieltä pitää yhtä varsaa isossa pihattokarsinassa yksikseen.

Asumisjärjestelyt eivät menneet ihan niinkuin ne oli suunniteltu. Akun piti ensin majoittua ulkotalliin, missä on englantilaistyyppiset karsinat, joista hevoset saavat päänsä ulos. Se ei ihan toiminut, sillä Aku oli sitä mieltä, että siitä oven yli voi hyvin koittaa tulla ulos. Todellisuudessa ei se olisi karsinasta itseään pois saanut, mutta miksi ottaa turhaa riskiä siitä, että se loukkaa itsensä. Nyt se sitten majailee ihan sisällä tallissa, ainakin toistaiseksi.

Nyt kun sen karsina on pienempi, niin täytyy yrittää itse käydä aktivoimassa sitä enemmän. Onneksi syksy on ollut vielä suhteellisen kuiva, että laitumet ovat vielä käytössä.

Tässä hieman kuvia tämän päivän touhuista. Päästimme sen juoksemaan irti maneesiin, kun kentälle sitä ei sattuneesta syystä voi päästää irti (se poistuu paikalta aidan yli/läpi). En vieläkään muistanut viedä toista kypärää ja toisia hanskoja Akun tallille, jotta olisin voinut lähteä sen kanssa kävelemään maastoon. Täytyy sekin yrittää muistaa mahdollisimman pian, niin saadaan vaihtelua näihin touhuiluihin.

Aku keksi juoksuttaessa aivan uuden askellajin, jänisloikka. Se ei olisi aluksi millään halunnut laukata ja jäi loikkimaan tasajalkaa. Lähitulevaisuudessa olisi tarkoistus päästä taas irtohypyttämään Akua, toivottavasti laukka löytyy silloin paremmin.

Tämä nyt oli vähän tällainen kuva/kuulumispostauksen välimuoto, minkä tarkoitus oli kertoa, että Akulla sujuu edelleen ihan hyvin. Mitä nyt pientä stressiä aiheuttaa tuo muutto pihatosta tallin puolelle. Aku kasvaa edelleen (hyvä niin) ja voi normaalisti. Tässä ajattelin pikkuhiljaa varata ruunaukselle ajan, josko se onnistuisi vielä ennen joulua. Minulla olisi sopivasti ennen joulua lomaa, jolloin ehtisin hyvin sen viedä klinikalle ja kävelyttää ruunauksen jälkeen.

- Sisko

Syksy tulee

Onpa taas pitkä aika siitä kun olen viimeksi jotain tänne kirjoittanut. Huomaa, että syksy tulee ja kiire kasvaa. Hevosten kanssakin on ollut vähän sellaista matalalentoa, kun viime viikkoinen Hippoksen näyttelykin peruttiin vähäisen osallistujamäärän vuoksi.

Pidän syksystä jos aurinko paistaa. Mikään ei voita sellaista kirpeää syyspäivää, kun ei tuule, sada ja ole pilvistä. Sänkipellolla laukkaaminen aurinkoisena syyspäivänä on jotain todella hienoa. Toivottavasti sellaisia tulee paljon. Mutta tämän kuun alkupuoli on osoittanut syksyn ei niin mukavat puolet ja olenkin ajatellut itsekseni, että hevoseni ovat aivan "väärissä" olosuhteissa molemmat. Aku asuu tallissa jossa on maneesi, kun Martin tallilla maneesia ei ole. Martti on kuitenkin näistä kahdesta vielä se, mikä on aktiivisemmassa treenissä. Nurinkurista.

Mikä on sitten suunnitelmat talvelle hevosten kanssa? Akun kanssa touhuillaan sitä tavallista. Talutusta, vähän irtojuoksutusta ja jossain välissä irtohyppäystä. Kyvyt Esiin -tapahtumaan pitää hieman tuota irtohyppäämistä treenata, ettei ole sitten niin ihmeellistä kevään karsinnoissa. Tulevan talven aikana Aku taitaa myös mennä ruunattavaksi. Siitä kuitenkin pitäisi tulla minulle harrastehevonen, joten ruunaus on sitä silmällä pitäen ainoa järkevä vaihtoehto. Minä en sitä orina halua pitää, vaikka se hyppäisi taloja 10 pisteen tekniikalla.

Martti puolestaan käy tässä syksyn aikana vielä muutamat kisat, riippuen tietysti siitä miten kentällä pystyy treenaamaan. Tavoitteena olisi mennä viimeiset kilpailut loka-marraskuun vaihteessa. Sen jälkeen se saa pienen talviloman tiukemmista treeneistä tammikuulle saakka, jonka jälkeen mietitään taas tulevaa kautta. Tällä hetkellä kaipaan Martin kanssa treenaamiseen erilaista ajatustenvaihtoa ja tukea, mitä tällä hetkellä valmentajaltani saan. Olen ajautunut tilanteeseen, missä valmentajani on tyytyväinen suorituksiimme treeneissä, mutta minä en ole. Kun minä tiedän, että se voi tuntua vielä paljon paremmaltakin. Hankala tilanne, sillä tässä kohdassa valmentajan vaihtaminen ei oikein onnistu. En sano, että nykyinen valmentajani on huono, en missään nimessä. Hän on saanut homman taas luistamaan esteillä tuon parin vuoden etsikkoajan jälkeen. Mutta nyt, kun hevosen sekä kuljettajan itseluottamus on noussut aiemmalle tasolle, tarvittaisi sitä, että ne kaikki pienetkin yksityiskohdat viilattaisi kuntoon.

Tässä riittää taas mietittävää pimeisiin syysiltoihin. Mikä on järkevää, mikä ei ole, mihin suuntaan haluan harrastustani viedä ja ennenkaikkea mitä haluan hevosiltani. Jos olisin päätynyt kouluratsastuksen pariin, minusta olisi varmasti tullut sietämätön perfektionisti. Olen yrittänyt uskotella kohta kaksi vuotta itselleni, että Martin aika meni jo, että sen kanssa hommaa tehdään vaan sen verran mikä on helppoa ja kivaa (sekä hevoselle että ratsastajalle). Siitä huolimatta miltei aina, kun nousen hevosen selkään se sinne päin ei riitä enää minulle itselleni. Tätä kautta ärsyyntyminen maneesittomuuteen kasvaa, sillä olosuhteiden pakosta homma menee talvisin (tai ainakin viime talvena meni) päämäärättömäksi hölkkäilyksi. Okei, naapurissa on maneesi, mutta rajallisen vapaa-ajan vuoksi ei sinne läheskään joka ilta tee mieli lähteä, kun kävely suuntaansa kestää sen 20 minuuttia. Minua ei siis selkeästi ole luotu puskahummailijaksi, ei sitten millään, vaikka sitä olen tässä yrittänyt olla viimeiset kaksi vuotta.

- Sisko

ps. Antakaa anteeksi vanhat kuvat. Syksyn kiireet on verottaneet myös tuota kamera kädessä liikkumista tallilla.

Traileripelkoa? Ei todellakaan.

Meille tuli tuossa elokuun alussa päähänpisto totuttaa Aku traileriin. Elokuun toisena viikonloppunahan Akun tallilla oli kilpailut, mihin Marttikin osallistui. Isä kävi viemässä Martin kotiin suorituksen jälkeen ja tuli sitten seuraamaan kilpailuja lisää trailerin ja vetoauton kanssa. Käytimme siis hyväksi sen, että traileri oli valmiiksi paikalla, ei tarvitsisi erikseen sitä treenaamista varten tuoda.

Hommaa helpottaaksemme otimme trailerista väliseinän kokonaan irti, saimme siis enemmän tilaa sisälle, jos tulisi jotain hämminkiä. Onneksi meidän trailerista sen saa helposti kokonaan pois. Toinen varotoimi, mikä tehtiin, oli se, että sivuovi pysyi visusti kiinni, ettei Aku saisi päähänsä yrittää sieltä ulos.

Minuahan ei kuvata kun päästä, sanoo Aku.

Traileri siis valmiina, ei kun hakemaan hevosta laitumelta. Tapanani on nyt ollut hakea Aku laitumelta, käydä harjaamassa se vesiboksissa ja sen jälkeen "hommiin". Periaatteessa siis sama rutiini kuin aikuisilla hevosilla. Tosin puuhailuiden jälkeen Aku pääsee suoraa takaisin laitumelle menemättä tallin kautta ja näin toimin nytkin. Lyhyt harjaushetki vesiboksissa ja sitten tutustumaan traileriin. Omalta osaltani olin tehnyt myös muutamia varotoimenpiteitä. Sormukset pois sormista, hanskat käteen ja silmälasit jätin harjakassiin.

Aku on niin kiva, kun se on aina ihan mukana kaikissa touhuiluissa. Nytkin se käveli reippaasti kohti traileria. Se tuli vierelläni aivan lastaussiltaan kiinni, mutta sitten jännitys sai vallan. Ai tuonnekko pitäisi? Se seisoi aivan tyynesti lastaussillan edessä "varpaat" kiinni sillassa, mutta ei rohjennut astua sillalle. Hetken päästä se uskaltautui vähän kuopaisemaan siltaa toisella etujalalla, hämmentyi kuuluneesta kumahduksesta ja peruutti kauemmas.

Niin, eikö sana kuulu? Mä tulen sitten lähemmäs niin et varmasti saa ku päästä kuvia.

Aku on tottunut kävelemään vastaavaa ramppia ylös ja alas, sillä tallissa on sellainen myös. Se mikä sitä eniten hämäsi lastaussillassa, oli varmasti maan ja lastaussillan kontrasti. Maa oli todella vaaleaa hiekkaa ja lastaussilta pikimusta. Olen huomannut tämän jännittämisen lattian/maan värien vaihtuessa ennenkin. Alkuun Akusta oli jännittävää, jos pesukarsinan lattia oli märkä ja näin ollen tummempi kuin muu käytävä. Myös soralta ruoholle siirtyminen oli jännittävää, kun raja niiden välissä oli terävä.

Hetken aikaa siinä lastaussillan edessä funtsattiin ilman sen kummempia apuvälineitä. Kun Aku alkoi näyttää siltä, että kiinnostus menee ihan mihin tahansa muualle kuin siihen hommaan mitä oltiin tekemässä, niin otettiin apukeinoja käyttöön. Tässä tapauksessa lastaussillalle ripoteltiin ruohoa ja takana olijat avittivat ettei Aku päässyt peruuttamaan sillalta paljon pois päin.

Ruohosta rohkaistuneena Aku jopa maistoi kerran lastaussiltaa. Mutta ei vielä ihan uskaltanut laittaa etusia sille. Akulla oli jännä tapa tutustua tähän outoon ramppiin. Se kauhoi molemmilla etusilla vuorotellen valtavilla liikkeillä, mutta ei jättänyt jalkoja sillalle. Hetken mietinnän ja kauhomisen jälkeen se vaan yksinkertaisesti päätti jäädä seisomaan bambina etuset sillalla ja takajalat maassa. Siinä se sitten katseli ympärilleen sen näköisenä, että hei, kattokaa, enks oo hieno. Pari maiskutusta ja varsa oli trailerissa. Seistiin siellä hetki, annoin muutaman herkkupalan ja peruutettiin ulos. Tai yritettiin peruuttaa, Aku nimittäin haistoi jotain mielenkiintoista trailerin seinästä ja tunki takaisin sisään.

Todistettavasti kasvanut. Aku ja sen 4v kaveri samalla vesisaavilla.

Käytiin vielä sitten kolmannenkin kerran trailerissa, ei mitään epäröintejä enää sillalla. Trailerissa se nuuhki seiniä ja vähän maistelikin ja seisoi niin rauhassa kuin nyt vuotias voi seistä. Sitten rauhassa peruuttaen ulos ja takaisin laitumelle. Superhieno pikkuheppa!

- Sisko