tiistai 2. helmikuuta 2016

Kuutamokeikka (valmennus nro 2)

Pari viikkoa sitten päästiin toista kertaa tämän uuden valmentajan silmän alle. Matkalla maneesillekaan ei tällä kertaa tarvinnut otsalamppua, kun täysikuu mollotti pilvettömällä taivaalla (voitte vain kuvitella kuinka kylmä oli). Tuli kyllä tarpeeseen taas tämä valmennus. Tehtävät olivat hyviä ja niissä oli selkeä ajatus takana. Martti vaan oli sitä mieltä, että mitä kovempaa saa mennä, sitä kivempaa. Normaalista hieman uneliaasta rauhallisuudesta ei siis tällä kertaa ollut tietoakaan.



Aloitettiin tällä kertaa ihan perinteisillä ravipuomeilla ympyrällä. Ympyrällä oli kaksi kertaa kolme puomia, toiset puomit lyhyemmällä välillä kuin toiset. Martti oli tässä vaiheessa vielä aivan super. Sen kanssa oli todella helppo tulla näitä puomeja molempiin suuntiin. Se jäikin ehkä parhaimmaksi osaksi tämän kerran valmennusta.



Ravin jälkeen vaikeutimme tehtävää niin, että toiset puomit tultiin ravissa ja toiset laukassa. Vasemmalle tämäkin tehtävä sujui ihan hyvin, lukuunottamatta sitä että Martti ennakoi todella lahjakkaasti ravipuomien jälkeisen laukannoston lähes joka kerta. Vasempaan kierrokseen se pysyi sentään vielä hyvin hallinnassa, eikä suurempia jänöloikkia esiintynyt puomeilla. Oikealle mennessä laukannoston ennakointi alkoi tulla jo ennen ravipuomeja ja homma meni aikamoiseksi säätämiseksi. Martti käytännössä juoksi koko ajan pidätettä vasten ja itse en jotenkin saanut jalkoja ja istuntaa hevosen ympärille riittävän hyvin. Saimme kai yhden hyvän kierroksen ympyrällä, johon sitten lopetettiinkin tämä tehtävä.


Varsinaisen hyppäämisen aloitimme kahdella pystyllä, jotka oli sijoitettu diagonaaleille. Niiden edessä oli maapuomi ja takana kavaletti. Maapuomilta pystylle oli noin viisi metriä (1 laukka) ja kavaletti oli puolestaan sijoitettu noin kolmen metrin päähän esteestä. Tehtävän tarkoituksena oli siis saada hevosia hyppäämään vähän enemmän ylöspäin, ei niinkään eteenpäin. Niiden piti myös olla teräviä, mutta samaan aikaan rentoja ja menossa eteenpäin. 

Tehtävänä tämä olisi ollut Martille juuri sopiva, sen ongelmanahan on hitaat etujalat. Sunnuntaina kuitenkaan siinä ei ollut mitään hidasta, ellei pidätteisiin reagointia lasketa. Vauhtia oli siis aivan liikaa ja selkeästi Martilla oli "mörköpäivä", mitä tulee itse esteisiin. Herranjestas esteessä olleet täytteet olivat pelottavia. Vauhti + "mörköpäivä" = päätöntä kaahausta ja laakana lähteviä hyppyjä. Tätä ongelmaahan myös edesauttoi todella paljon se, että en vieläkään päässyt kunnolla istumaan Martin ympärille ja puolipidätteet eivät todellakaan menneet läpi.



Kun esteitä nostetiin tässä tehtävässä, malttoi Marttikin jo vähän keskittyä enemmän. Esteiden jälkeen se kuitenkin vielä sinkaisi menemään ja puolipidätteen läpi saaminen oli työn takana. Parempaan päin kuitenkin. 

Tästä vaikeutettiin tehtävää vielä yhdellä pykälällä ja mukaan otettiin linja. Linjalla oli ensin ristikko, jolta oli 13 metriä sarjalle, jonka väli oli 6-8 metriä (yksi laukka, tarkkaa metrimäärää en tiedä). Jujuna oli tehdä kolme laukkaa venyen ristikolta sarjalle, jolloin sarjavälissä sai jäädä hieman odottamaan ja hevosten pitäisi tulla takaisin (joo, niin varmaan...).


Ensin siis tultiin pysty diagonaalilta, miltä jatkettiin pitkän sivun kautta linjalle. Linjan jälkeen taas homma pakettiin ja toinen pysty diagonaalilta heti perään. Tätä tehtäessä Martti hyppäsi parhaimmat hyppynsä pystyille, mutta linjalla ei mitään kontrollia. Tämän jälkeen saatiinkin tulla "muutaman" kerran uudestaan tuo linja. Ehkä viidennellä yrittämällä sain Martin edes vähän kuulolle, vaikka ensimmäisessä välissä pitikin edetä. Siihen oli hyvä lopettaa tällä kertaa. 

Nyt ei muuta kuin kouluratsastustreenejä, että saadaan tuo ylimääräinen virta hevosesta pois ja pidätteet toimiviksi. Eteenpäin se kyllä menee tällä hetkellä riittävän paljon. Pahoittelen kuvien puutetta näistä treeneistä. Isosiskoni oli kyllä apujoukoissa mukana, mutta pakkasen takia kääriytyi katsomossa hevosten loimiin, joten kuvaamisesta ei tullut oikein mitään.


- Sisko

maanantai 1. helmikuuta 2016

Vielä naurattaa...

...mutta naurattaako tulevaisuudessa. Se pienen pieni varsani on kasvanut yhdessä hujauksessa jo 2-vuotiaaksi nuorukaiseksi ja matkan varrella on tullut selväksi, että Akulla on mielipiteitä. Toisin kuin Martti, se ei myöskään yhtään arastele kertoa niitä.

Sukuvika, voisi joku sanoa. Aku termiitti pitää taas kohta laittaa sellaiseen sähköaitaan, missä kulkee virta. Tällä hetkellä laitumella se syö lankoja, tolppia ja mitä nyt ikinä eteensä sattuu saamaan eikä kavereiden loimetkaan säästy hampailta. Tulee siis emäänsä, joka syö tiensä ulos karsinasta, jos seinät ovat puuta.

Välillä oikein naureskelen kun mietin noiden hevosteni erilaisuutta. Siinä missä Martti ottaa rennosti ja rauhassa, on Aku jo sitä mieltä että jotain aktiviteettia pitäisi saada. Pesupaikalla Martti saattaa nukkua ja nuokkua kaikessa rauhassa vaikka koko loppupäivän, mutta Akun kanssa sitä ei voi edes ajatellakaan. Se tulee perässä katsomaan kun vaihdan harjan harjakassista, hännän selvityksessä se yrittää aina myös olla mukana. Jos se ei muuta tekemistä keksi, niin se nappaa kiinnitysnarut suuhunsa ja mutustelee niitä tai vaihtoehtoisesti polkee jalkaa.

Aku lempipuuhassaan.
Olen minä nähnyt Akun seisovan kiinni pesukarsinassa myös ihan paikallaankin. Ne on niitä harvoja kertoja, kun se kuulee mielestään kiinnostavia ääniä. Muun muassa lämpöilmapuhallin sai sen seisomaan, kun se ei ymmärtänyt mistä ääni oikein kuului. Toinen kikka on se, että joku pitää sen edessä suolakiveä. En ole ikinä aiemmin tavannut hevosta, joka olisi niin innoissaan suolakivestä kuin Aku. Se on ollut meillä käytössä myös lastauksen apuna.

Vielähän nämä kaikki on laskettavissa sellaiseksi nuoren hevosen kärsimättömyydeksi. Kuitenkin miettiessäni Akun emää (tällä hetkellä 21-vuotta), niin ei se kyllä Marttia käytökseltään muistuta. Suurin ero siinä on, että Akun emä tuntuu koko ajan olevan paljon valppaampi ympäristölleen kuin Martti. Todennäköisesti siis Akusta ei ikinä tule niin rauhallista ja kärsivällistä kuin mitä Martti on.

Silti tuo pieni hevonen jaksaa myös hämmästyttää. Kun Aku loukkasi silmäänsä ja se piti tikata, olin henkisesti valmistautunut parin tunnin painimatsiin. Sen verran hankalassa paikassa se haava oli. Mitä vielä, päästiin aika helpolla sen kanssa. Joo, toki siihen meni tuplasti rauhoittavaa mitä Marttiin olisi tarvittu ja sen lisäksi vielä pidimme sillä huulipuristinta, mutta aika tyynesti kaveri kuitenkin siinä kainalossani seisoi operaation ajan.

Kuvasta ei ehkä hyvin näe, mutta tyhmä suolakivi ei selkeästi tottele ja sitä pitää komennella etujalalla.
Toisen kerran hämmästyin eilen. Kysyin hierojalta kokeilisiko hän miten Aku hieromiseen suhtautuu. (Okei, näin nuori vielä mitään hierontaa tarvitse, mutta ihan tulevaisuuden kannalta.) Hierojakin hämmästyi, kuinka hyvin Aku seisoi ja antoi koskea itseensä, ihan kuin vanhemmat paljon hierotut hevoset.

Jos totta puhutaan, on pari vuotta mennyt todella nopeasti. Akun syntymävuoden kesä on kyllä niin tuoreessa muistissa, että ihmettelen välillä mihän tämä aika oikein menee. Jos seuraavat pari vuotta menevät yhtä nopeasti, niin sehän on melkein kohta huomenna, kun Aku on neljä ja pitäisi miettiä kilpailuja ja ihka oikeaa treenaamista sen kanssa. APUA!

- Sisko




sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Estevalmennus, long time no see...

Edellinen valmentaja siis lähti ulkomaille. Sen jälkeen on ollut hieman hiljaiseloa valmennuksien suhteen, sillä en vain ole keksinyt mihin mennä. Olemme myös yrittäneet löytää tallilla sellaisen valmentajan, mikä sopisi koko porukalle, joka kävi edellisen valmentajan tunneilla. En ole ottanut tästä kuitenkaan itselleni mitään paniikkia. Talvella treeni-into on kuitenkin aina vähän matalalla ja en kuitenkaan kilpaile mitenkään verenmaku suussa Martin kanssa. Kunhan käyn voittamassa itseni aina silloin tällöin.

Yksi valmentaja kävi pitämässä pari tuntia lokakuussa. Itse en niihin osallistunut, mutta kuunteluoppilaana olin. Hänen ajatuksensa kuitenkin olivat aivan toisella suunnalla mitä edellisellä valmentajalla. En ollut valmis tekemään niin suurta kulttuurimuutosta Martin kanssa ja samaa vähän valittelivat muutkin. Näin ollen etsintä jatkui.

Vähän ennen joulua päästiin estetunnille mukaan. Tuntien jälkeen koko porukka oli sitä mieltä että nyt oli löytynyt "se" valmentaja. Vaikka tämä valmentaja ei ollut ikinä nähnytkään meitä Martin kanssa ratsukkona, olivat saadut ohjeet todella tarkkasilmäisiä. Valmentaja myös uskalsi sanoa asiasta heti, eikä vasta sitten tehtävän jälkeen. Itselleni jäi siis todella positiivinen fiilis tästä valmentajasta ja uudelleen ollaan valmennukseen menossa mukaan.

Kerrankin minulla on myös videomateriaalia valmennuksesta, jotta on helpompi itse muistella mikä meni hyvin ja mihin tarvitsee kiinittää jatkossa enemmän huomiota.

Aloitimme tunnin hyvin loivilla väistöillä. Tällä valmentaja selkeästi halusi tarkistaa sen, miten hevoset on perusratsastettu. Toisella pitkällä sivulla oli kolme puomia seinän suuntaisesti, joiden väliin piti tehdä ensin loiva ja lyhyt väistö uralta poispäin ja saman verran takaisin uralle päin. Tätä tehtiin sekä ravissa että laukassa. Martista huomasi selkeästi puolieron laukassa, missä se olisi halunnut mieluummin tehdä laukanvaihdon oikeasta vasempaan kun väistön suunta muuttui. Omassa ratsastuksessa oli toki myös sanomista ja tehtävän parempi suorittaminen olisi vaatinut kuljettajalta vähän enemmän keskittymistä ja pikkutarkkuutta. Mutta eipä tuo tehtävä nyt niin älyttömän vaikealta tuntunut.


Väistöistä jatkoimme kavaleteille, missä niitä tultiin jos jonkinlaisista kaarteista. Tässä tehtävässä näkyi aluksi selvästi se, ettei oltu hetkeen hypätty. Molemmat sukelsivat. Tai oikeamminkin kuski sukelsi, jolloin hevonen pääsi sinkoamaan. Tästä korjattiin sitten toiseen ääripäähän, eli kuski ratsasti niin pohjaan että hyvä kun Martti tajusi nostaa kinttunsa puomin yli. Tämän jälkeen sain hyvän tunteen kavaleteille ja vaikein tehtävä menikin kuin ajatus.


Kavalettien jälkeen oli luvassa jumppasarja. Martti oli suhteellisen väsähtänyt jo tässä vaiheessa, joten sen ratkaisu oli jumpan jälkeen heti singota kovaa eteenpäin. Tätä se ei pitkään aikaan ole tehnyt, mutta oli hyvin tuttu reaktio silloin kun se oli 7-8-vuotias. Jos joku oli vaikeaa tai se oli väsynyt, sen ratkaisu oli aina korjata virheet vauhdilla. Jouduin myös korjaamaan suhteellisen paljon suoruutta jumpalla, Martti nimittäin halusi valua aina vasemmalle. Viimeisellä kerralla onnistuinkin tässä hyvin, kun lopulta uskaltauduin korjaamaan riittävästi.


Jumppasarjan jälkeen tulimme vielä kummastakin kierroksesta kerran pituushalkaisijalla olleen okserin. Ensimmäisellä kerralla olin turhan varovainen lähestymisessä, mutta toisella kerralla meni jo paremmin. Martti vain sai taas päähänsä olla vähän spooky, vaikkei esteessä itsessään mitään erikoista ollutkaan.


Toisenkin kerran ollaan jo ennätetty valmennukseen. Säästän tästä valmennuksesta napatut kuvat siihen, sillä tuosta toisesta ei ole kuvia/videota. Kyllä mulla "kameramies" oli matkassa mukana, mutta paleli katsomossa parin loimen alla.

- Sisko


maanantai 18. tammikuuta 2016

Talvikarvasta ja pellavasta



Martti on nyt pari kuukautta syönyt samaa pellavarehua mitä Akukin. Täytyy kyllä kehua, että kyseinen rehu on hintansa arvoinen. Molemmilla hevosilla karva on ihan älyttömän hyvässä kunnossa, Martinkin karva on parantunut ihan silmissä siihen mitä se oli vielä alkusyksystä. Perinteisiä talven hankaamisjälkiäkään ei ole näkynyt (täytyy koputtaa puuta...).

Jos vertaillaan, niin Martin karva on sellaista pitkää, ohutta ja harvaa. Perinteinen mammuttikarva siis. Erona aiempiin vuosiin on se, että se ei hankaudu niin helposti poikki. Aku puolestaan ei mielestäni ole kasvattanut talvikarvaa perinteisessä mielessä laisinkaan. Tuntuu että sen karva on vain tihentynyt talvea varten, muuten se muistuttaa kesäkarvaa. Tästä huolimatta en ole nähnyt sen palelevan missään kelissä.

Mietinkin nyt, että voiko yksi rehu ihan oikeasti vaikuttaa noin paljon. Viime vuonna nimittäin Akukin oli aikamoinen karvaturjake. Jos muistan oikein, niin Aku alkoi syödä pellavaa viime vuoden alussa, eli silloisen talvikarvan kasvuun se ei olis niinkään päässyt vaikuttamaan. Täytynee painaa tämä asia muistiin ja tarkkailla Marttia erityisesti ensi syksynä ja talvena.

Mitä tämä "ihmerehu" sitten oikein on? Ihan vaan pellavaa. Tosin ei pellavaliman, -siementen tai -öljyn muodossa, mikä on aivan mielettömän hyvä asia. Tämä säästää paljon aikaa, vaivaa ja sotkua. Martti kun asuu sellaisessa tallissa, missä minun ei tarvitse itse laittaa valmiiksi sen pöperöitä, niin haluan omalta osaltani olla helpottamassa aamu-/iltatallin tekemistä.

Rehu on hollantilaisen Van Gorp Diervoeders-yhtiön valmistamaa, vaatimattomammalta nimeltään heidän rehusarjansa on Horse food 'the best'. Tämä firma ei ehkä ole se mediaseksikkäin näin hevosmaailmassa, koska se valmistaa aivan laidasta laitaan eläinten rehuja, esimerkiksi karjatiloille. Tämä pellavarehu, mitä molemmat hevoset syövät, kulkee nimellä Lijnzaad Kant & Klaar.

Tämä rehu lupaa mainoslauseissaan antaa karvalle kauniin kiillon, edistää ruoansulatusta ja ennalta ehkäistä ähkyjä ja auttaa maitohappojen hajotuksessa. Tämän lisäksi se sisältää paljon E-vitamiinia, pre- ja probiootteja, inuliinia sekä hitaasti vapautuvaa energiaa (omega 3). Kuivana syötettäessä se lisäksi lisää syljeneritystä, joka auttaa neutraloimaan vatsahappoja.

Ai niin, ei tietenkään saa unohtaa, että tätä samaa rehusarjaa käyttävät myös Edvard Gal ja Hans Peter Minderhoud. Tai näin ainakin mainospuheet väittävät. Tästä johtuen tai tästä huolimatta käyttämäni rehu on kuitenkin toimivaksi todettu ja molemmat hevoset saavat jatkaakin sen syömistä. Mitään haittapuolia en nimittäin sen syöttämisessä näe. Tosin Martti on saattanut muuttua hieman eloisammaksi sen myötä, mutta onko tuokaan nyt sitten varsinainen haitta.

- Sisko