maanantai 15. kesäkuuta 2015

Pohja, mikä ihana tekosyy

Kolmas teksti tuomaroinnin innoittamana. Tällä kertaa aiheena kisakenttien pohjat. Valitusta pohjista on tullut kuultua paljonkin, niin kisaajana, toimihenkilönä kuin muuten vaan paikalla olijana. Tiedossa siis pohdintaa kisapohjista ja niistä valittamisesta. 

Minusta tuntuu että kisakenttien pohjat ovat viime aikoina herättäneet enemmänkin keskustelua. Onhan se hyvä, että niihin kiinnitetään huomiota, sillä upottava tai vastaavasti liian kova pohja, puhumattakaan liukkaasta, ei ole hyvä alusta kilpailusuoritukselle tai treenaamiselle. Niistä on kuitenkin tullut myös yleinen tekosyy, millä selitetään sitä, että kisoissa meni huonosti.

Hiekalla

Itse olen kasvanut ilmapiirissä, missä on aina todettu, tee parhaasi ja ratsasta pohjan mukaan. Miltei jokaisella alustalla voi ratsastaa, mutta miten, sen määrää pohja. Ratsastajilla on aika vähän työkaluja vaikuttaa kisakentän pohjaan saavuttuaan kisapaikalle. He voivat kuitenkin havainnoida sitä, miltä se tuntuu jalan alla. Onko se liukas/märkä/pehmeä/kova/rullaava/joustava/kuiva/pölyävä jne. Tämän havainnoinnin jälkeen he voivat päättää, onko se siinä kunnossa, että hevonen voi kisasuorituksensa suorittaa kyseisellä pohjalla. Tätä päästöstä tehdessä kannattaa myös miettiä sitä omaa hevosta, miten erilaiset pohjat vaikuttavat siihen ja ratsastettavuuteen.

Ei kannata siis automaattisesti apinoida muiden mielipiteitä, vaan puntaroida omaa hevosta, sen ominaisuuksia ja ratsastettavuutta. Esimerkiksi hevonen, joka on hidas ja raskas ratsastaa, muuttuu pehmeämmällä pohjalla vielä raskaamman tuntuiseksi. Vastaavasti nopea ja kuuma hevonen saattaa olla todella vaarallinen vähänkin liukkaalla pohjalla, kun jalat sätkivät joka suuntaan muutenkin, jos kontrolli ei pelaa 100%. Ensimmäisen esimerkkihevosen ratsastaminen kisoissa pehmeällä pohjalla on työvoitto, nopeampi hevonen puolestaan voi olla helpompi ratsastaa pehmeämmällä, kun pohja jo vähän hidastaa sen menoa. Toisaalta ensimmäisellä hevosella voi mennä suhteellisen turvallisin mielin siellä vähän liukkaammallakin, kun kaarteissa ei sätkitä, mitä tämä nopeampi versio saattaa harrastaa. Yllä mainitut ovat kokonaan omaan kokemukseeni perustuvia havaintoja pohjista, millä olen ratsastanut erilaisilla hevosilla, eivät ultimaattisia totuuksia.

Lumessa

Loistava esimerkki ennakkoluuloista oli helatorstain kilpailuissa tyttö, joka starttasi kaksi luokkaa. Ensimmäiselle radalle tullessaan hevonen oli aivan valtavasti pohkeen takana ja valmentaja neuvoi tyttöä ratsastamaan eteen. Tytön vastaus valmentajalle oli, että "ei tää mene kun se ei tykkää tästä pohjasta". Lopputuloksena oli hylkäys kahden kiellon takia, jotka selkeästi johtuivat alitemposta. Seuraavassa luokassa tyttö pääsi maaliin neljällä virhepisteellä ja paljon paremmassa tempossa. En todella tiedä minkälaista keskustelua oli käyty valmentajan ja tytön välillä luokkien välissä. Tuohon jälkimmäiseen luokkaan tuli kuitenkin paljon paremmalla asenteella oleva ratsukko ja hevonenkin laukkasi paremmin eteen. (Kerrottakoon että tuona päivänä kentän pohja oli märkä ja liejuisen näköinen, mutta ei mistään kohtaa liukas.)

Mietinkin, että antaako vähän huonompi pohja ratsastajille luvan ratsastaa huonosti. Ikäänkuin jo pohjan takia heitettäisi hanskat tiskiin koko kilpailun suhteen. Ei keskitytä, kun ajatus on jo valmiiksi se, ettei tällä pohjalla kuitenkaan hommasta tule yhtään mitään. Useimmiten huono pohja kuitenkin vaatisi, että ratsastaa entistä tarkemmin, eikä vain sutaise kaarteissa menemään. Esimerkiksi nurmella ratsastaessa, jos pinta on hieman märkä (joka Suomen kesässä ei ole outo ilmiö), kaarteet saattavat muuttua liukkaiksi, jolloin niihin ei voi tulla vain sisäohjasta vetämällä.

Vedessä

Kun puhutaan estekorkeuksista, jotka ovat 100 cm tai alle, ei pohjalla kisoissa ole mielestäni niin hirvittävästi merkitystä. Näillä korkeuksilla hevonen ei vielä joudu niin valtavalle rasitukselle, jotta yhden tai kahden luokan hyppääminen tekisi hirvittävästi hallaa sen terveydelle, ellei radalla satu jotain odottamatonta. Tapaturmia sattuu aina, myös siellä huippupohjilla ja niille ei kukaan voi mitään. Tietysti jokainen ratsastaja tuntee hevosensa ja jos hevonen on niin sanotusti "vammaherkkä", niin päätökset tulee tehdä sen mukaan.

Kuva pohjasta, josta en pitänyt alkuunkaan ja en menisi uudelleen.Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata, että Martin jalat ovat aivan harmahtavan mustat, kyllä, pohja värjäsi. Tämäkin pohja on varmasti kuivana täysin käyttökelpoinen, mutta tuolloin vähän turhan märkä.

Olen kiertänyt paljon nykyisiä 1-tason kisoja, jotka järjestetään vaatimattomammissa puitteissa kuin isot 3- ja 4-tason kilpailut. Vain kerran on tullut vastaan sellainen pohja, jolle menemistä mietin kahdesti. Sinne menin ja totesin, että ei enää ikinä, vaikka sijoituksen niistä kisoista nappasinkin. Siksi tuntuukin oudolta, että suurimmaksi osaksi aina, kun menee huonosti, aloitetaan selitys "mutta kun se pohja oli...".

Ennen kuin arvostelisin kisoissa pohjia, pohtisin ensin minkälaisella pohjalla treenataan päivittäin. Jos kotitallin pohjilla ja kisakentän pohjilla on suuri ero, sen varmasti huomaa myös sinne hevosen selkään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että kisakentän pohja olisi huono tai ratsastuskelvoton. Pisteeksi i:n päälle, usein pohjasta valittajat ovat niitä, joiden kotitallilla pohja ei ole edes niin hyvä, mitä kilpailuissa.

ja viimeisenä, nurmella

Niin, mikähän tässä tekstissä olisi se punainen lanka. Ehkä se, että on hyvä keskustella kilpailupaikkojen pohjista, mutta ihan oikeasti, pääsääntöisesti virheet radalla johtuu ratsastajasta, eikä siitä pohjasta millä hypätään, jos on päätetty pohjan kunnosta huolimatta startata. En sano, etteikö joissain kisoissa voisi olla liian huono pohja kilpailun tasoon nähden, mutta vastuu on siinä kohtaa ratsastajalla. Toisaalta kilpailunjärjestäjällä pitäisi olla "munaa" sanoa, että tässä ei nyt tänään hypätä X -tasolla, koska se ei ole turvallista. Säiden herralle kun kukaan ei kuitenkaan voi mitään. Tästä aiheesta voisi kuitenkin kirjoittaa ihan oman tekstinsä, joten se jääköön toiseen kertaan.

- Sisko

torstai 11. kesäkuuta 2015

Vuosi takana, toivottavasti monia vielä edessä

Niin se aika vaan rientää. Vasta tuo Aku oli pieni ja säälittävä mytty siellä karsinan nurkassa ruokakipon alla. Pystyynkin sitä piti avittaa, samoin imemään. Isä meinasi siinä vaiheessa jo menettää uskonsa siihen, että onko tuosta varsasta yhtään mihinkään. Jalatkin sillä oli vähän vinot.

Mä oon täällä piilossa, niin kukaan ei nää mua.

Pari päivää myöhemmin se juoksutti emäänsä pitkin maneesia. Homma ei todellakaan mennyt niin, että emä olisi mennyt edellä ja varsa perässä, vaan täysin päin vastoin. Nauroimmekin että sen emälle tulee kiireinen kesä, jos ei yhtään tuo ylihuolehtivaisuus hellitä, sen verran vilkkaasti parin päivän ikäinen pikkupoju tutki uutta ympäristöään.

Täysiääää...

Jostain tuo kakara oli myös kasvattanut luonteen itselleen muutaman päivän jälkeen. Jos ei rapsutettu just oikeasta paikasta, niin se joko yritti purra tai potkaista. Ja sitten harjaamisen opettelu. Herran keskittymiskyky oli tuossa vaiheessa ehkä 10 sekuntia ja sen jälkeen mentiin kiroillen karkuun. Ensimmäisellä kerralla kun laitettiin riimu päähän, sen sai laitettua suhteellisen kivuttomasti. Tai sanotaanko näin, että olen riimustanut vaikeampiakin tapauksia. Näppäränä poikana se oli kuitenkin parin tunnin päästä saanut riimun ihan itse pois päästään. Tämän episodin jälkeen riimua lähestyttiin aina hampaat edellä jonkun aikaa.

Tätä riimun laittamista seuratessaan isäni totesi, ettei se taidakaan niin toivoton olla, kun kerran luonnetta vähän löytyy. Monta kertaa mieleni teki sanoa, että tervetuloa kokeilemaan itse, jos kerran noin naurattaa. Akun kohdalla voi nimenomaan puhua suhteellisen kovasta luonteesta. Monta kertaa sitä sai komentaa joko näykkäämisestä tai potkaisemisesta. Se kyllä väisti, ihan joka kerta, kun sitä komennettiin, mutta oli salamana uudelleen paikalla joko hampaat tai takajalat edellä. Muutaman kerran ajattelin hiljaa mielessäni, että mikä hirviö tästä oikein tulee kun kasvaa isoksi. Emäänsäkin se potki, kun sai palautetta liian innokkaasta syömisestä. Tosin sen emä kyllä selviytyi aina voittajana niissä kärhämissä, fiksu tamma kun on.

Mitäs sä luuet siellä tekeväs, hä?

Kumma kyllä taluttamisen suhteen ei ole ikinä sen kanssa ollut ongelmia (ainakaan vielä, kop, kop). Mielestäni tässäkin asiassa on auttanut sen luonne. Se ei ole missään vaiheessa ollut jännittynyt, kun sille on laitettu riimua tai sitä on talutettu. Paras esimerkkki Akun luonteesta on seuraava: Aku juoksi eräänä päivänä maneesissa vapaana. Isä kokeili miten se reagoi, jos hän naputtaa raipalla kuuluvasti maneesin seinään. Mitä tapahtui. Aku ensin pysähtyi ja kääntyi katsomaan, jonka jälkeen isä jatkoi naputusta ja toveri lähti ravissa katsomaan asiaa lähempää.

Syyskuussa jo oltiin näin hienoja poikia.

Näin vuoden jälkeenkin, se vähän vajaa pari vuotta sitten tehty päätös tuntuu edelleen juuri oikealta ratkaisulta. Joka kerta Akun kanssa puuhatessa se tuntuu jopa enemmän minulle sopivalta hevoselta kuin Martti. Tämä ehkä johtuu siitä, että on itse päässyt vaikuttamaan niin paljon siihen, mitä varsalle on opetettu, mistä sitä on kehuttu ja mistä rangaistu. Periaatteessa sen kanssa on päässyt aloittamaan täysin tyhjästä, kun taas Martin kanssa aloitettiin vasta, kun sillä oli elämänkokemusta 7-vuotta takana.

Nyt tästä toverista on kasvanut jo sellainen, ettei se osaa olla kuvissa.

Tiedostan kyllä, että epäonnistumisia ja ongelmia tulee ja menee. Niistä pitää vain selvitä ja ottaa opiksi. Tähän mennessä ollaankin selvitty mielestäni aika helpolla. Odotan mielenkiinnolla miten syksylle suunniteltu näyttely sujuu, sillä Aku on laitumelle päästyään kehittänyt pientä läheisriippuvaisuutta.

Kaikesta huolimatta Akulle aivan mahtavaa 1-vuotis synttäripäivää!

- Sisko

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kesäfiilis

Tänään se vihdoin tuli! Kadoksissa ollut kesäfiilis nimittäin. Talvella paiskittuen ylitöiden vuoksi näin kesäkuun alkuun on pari ylimääräistä vapaapäivää ja mitä muuta sitä heppatyttö tekisi kuin pakkaisi hevosen autoon ja lähtisi treenaamaan.

Ilma oli mitä mainioin, herätyskellokin soi pari tuntia normaalia myöhemmin ja treeniseurakin oli vertaansa vailla, kuten myös ympäristökin.

Nyt päästiin pitkästä aikaa sen lajin pariin, mitä tässä bändissä olevat hevoset rakastavat. Esteitä, iso nurmikenttä ja tilaa. Varma tapa saada se vanhempikin herrasmiesruuna innostumaan.

JIHAA!

Ihanan vihreää ja vehreää joka puolella.

Missä, missä? Näytä jo se seuraava este!
Kameramies on onnistunut nappaamaan kuvaan myös bändin virallisen kuvaajan.
Tarkkana kuin porkkana, vaikka treenit loppuikin jo.

Päivän treenit meni sen verran hyvin, että taidetaan kuitenkin osallistua samalla kentällä pidettäviin kisoihin ennen juhannusta. Katsotaan minkälaisilla kokoonpainoilla mennään, mutta mennään joka tapauksessa, jos ei mitään kummempia haavereita käy.

- Sisko