Kiire ei helpota ollenkaan, ja sen vuoksi tämäkin postaus on tuhottoman myöhässä + ilman videoita. Lisäilen videot tähän siinä vaiheessa, kun saan ne muokattua kuntoon. Nyt kuitenkin palataan tuonne 25.3.2016 päivään ja Riders Innin 1-tason kisoihin.
Lahjattomat treenaa, sanotaan. Tästä huolimatta taidan olla jotenkin yllytyshullu tai muuten vähän pipi päästäni, kun suostuin lähtemään Riders Inniin kilpailuihin tällä valmistautumisella. Toki estekorkeudet olivat pienet, juuri tuon treenaamattomuuden johdosta. Kaikesta huolimatta positiivisella mielellä kyllä päästiin kotimatkalle.
Pakattiin siis Martti ja matkakumppani autoon perjantai-aamuna ja lähdettiin ajelemaan Hyvinkäälle. Lähtö vaati hieman logistista suunnittelua, kun matkakumppani tuli kyytiin toiselta tallilta, mutta eipä siitä suurta ongelmaa tullut. Päivästä tuli yllättävänkin pitkä, sillä sekä 70cm että 80 cm luokissa oli todella paljon osallistujia. Martti myös otti roolinsa rauhoittavana matkakumppanina vissiin hieman liian tosissaan, kun ei olisi millään halunnut tulla kotimatkalle lähtiessä traileriin, kun se kaveri jäi vielä ulos. Hölmö vanha hevonen.
2.vaihe, copyright Saana Salli.
Koska en ole käynyt aiemmin Riders Innissä edes katsomassa kisoja, odotin mielenkiinnolla millainen paikka se olisi. En joutunut pettymään puitteisiin, ne olivat hienot. Rataa kävellessä nauroimme kaverini kanssa, että molempien hevoset saisivat varmasti kohtauksen, kun pääsevät areenalle. Niin paljon siellä oli erilaisia kukkia ja johteita. Rata itsessään oli kiltti ja helppo, pidin erityisesti toisesta vaiheesta, joka tarjosi vaihtoehtoja. Tosin itse menin juuri tähän lankaan 80cm radalla ja mokasin huolellisesti. Onneksi osaan nauraa itselleni. Tein esimerkiksi kahden laukan sarjaväliin 3 askelta.
Vaikka tuloksellisesti kisat menivät hyvin (2. ja 10. sija), niin itse ratoihin en kuitenkaan voi olla hirveän tyytyväinen. Martti oli yllättävän vähän "spooky", mutta kuitenkin sen verran riittävästi, että se vaikutti sen ratsastettavuuteen negatiivisesti. Kun se on jännittynyt, jää siltä selkä alas, laukka on huonoa ja hypyistä häviää se pienikin laatu mitä niissä voisi olla. Plussana vielä se, että kaikki kaarteet mennään kantaten sisäpohjetta vasten. Jännittyneenä se ei myöskään vastaa apuihin lähellekään niin hyvin mitä rentona. Sen vuoksi hommasta tulee yleensä tasapainoilua apujen kanssa, kun Martti saattaa yhdessä kulmassa reagoida todella voimakkaasti saman vahvuiseen apuun, mihin se edellisessä kulmassa on jättänyt reagoimatta.
70cm 2.vaihe, copyright Saana Salli
Kuitenkin, kun radat suhteuttaa siihen treenimäärään mitä on talven aikana esteillä päästy tekemään, täytyy todeta, että rutiini on riittävä tällä tasolla, sekä hevosella että ratsastajalla. Myös pitää muistaa, että Martti on aina uusissa kisapaikoissa enemmän tai vähemmän jännittynyt, varsinkin radalla. Toki nyt tuli huomattua, ettei sen kunto ole missään huipussaan ja se väsähti 80cm radalla aika totaalisesti. Tästä eteenpäin on siis tiedossa kuntotreeniä.
Se, mikä minua kisajärjestelyissä ihmetytti oli sallittu ratsukkojen määrä verryttelyssä sekä verryttelyesteiden hyppysuunta, mikä pysyi koko ajan samana. Kyseessä kuitenkin oli 1-tason kisat, jossa kisaajilla ei ole samaa rutiinia kuin 3-tasolla, niin verryttelyssä meno oli välillä aika villiä 9 muun ratsukon kanssa. Ei siinä paljon suuntaa vaihdeltu, kun suurimmaksi osaksi aika meni possujonossa silmät selässä, kun kaikki eivät osanneet edes huutaa tullessaan esteelle.
copyright: Saana Salli
Näin jälkikäteen mietinkin, että mitenkähän sitä kisajärjestäjänä pystyisi vaikuttamaan verryttelyyn niin, että se olisi mukava kokemus ratsukoille, missä oikeasti pystyy ratsastamaan hevosensa rennoksi ja hyväksi ennen suoritusta. Tämä tosin saattaa olla ikuisuuskysymys ja verryttelyhän taitaa olla ongelmallinen vain 1-tason pienissä luokissa, ainakin oman kokemuksen mukaan.
Loppukaneettina voisin todeta, että kyllä me taidetaan uudelleenkin Riders Inniin lähteä kilpailemaan, jos vain sattuu kalenteriin sopivia kilpailuja. Puitteet toimivat varmasti vielä paremmin ulkokaudella, kun verryttely on lähempänä kuin talvella.
Kuvista vielä suuren suuri kiitos Saana Sallille :)
Viime viikonloppuna oli Urheilufoorumi sekä SRL:n syyskokous. Itse en näissä tapahtumissa ollut paikanpäällä mukana, mutta Urheilufoorumista on olemassa hyvä taltioinnit Youtubessa.
Urheilufoorumin osalta pidin ehkä eniten Aki Riihilahden esityksestä otsikolla "yhteisöllisyys urheilijan arjen tukena". Siellä oli paljon ajatuksia seuratoiminnasta ja sen kehittämisestä. Kuuntelin Youtubesta myös Pirkko Herdin ja Noora Forsténin esityksen "Valmentaminen 365 työpaja". Mielettömästi asiaa. Pidin erityisesti Noora Forsténin ajatuksesta, että valmennuksessa pitäisi pyrkiä siihen, että nuori ratsastaja jatkossa pystyisi itse kehittämään nuoren hevosen riittävälle tasolle.
Urheilufoorumin esityksiä löytyy täältä, jos joku muukin innostuu niitä kuuntelemaan.
Kesä ja kärpäset, silloin yleensä on useita hevostapahtumia.
Tämä oli ehkä maailman surkein aasinsilta siihen, miksi lähdin tätä tekstiä kirjoittamaan. Sain siis käytännössä noista Urheilufoorumin esityksistä hirvittävästi ajatuksia siitä, mitä tavallinen seura voisi tehdä edistääksen lajin tunnettuutta, näkyvyyttä sekä harrastajien osaamista. Mikä parasta, meillä tuntuu olevan hallituksessakin kiva pöhinä uusien juttujen osalta joten en ole yksinäni intoilemassa.
Miksi sitten intoilen näistä asioista juuri nyt? Se johtuu siitä, että ratsastusseuran syyskokous on tulossa, missä vahvistetaan ensi vuoden toimintasuunnitelma, talousarviot sekä uusi hallitus. Tänä vuonna ei tarvitse itse jännittää jatkonsa osalta, koska en ole erovuoroinen. Hallituksen kanssa olemme myös muokanneet toimintasuunnitelmaa uuteen uskoon, toki maltillisesti, ettei heitetä kaikkea kerralla ympäri ämpäri ja päädytä pannukakkuun.
Ei pelkästään rusinoita pullasta, vaan koko kakku :)
Uusita tuulia olemme kokeilleet jo viime vuosina ja nyt tulevana vuonna 2016 taidamme lopulta tarttua härkää sarvista ja toteuttaa vähän uudenlaisia suunnitelmia ja kehittää eteenpäin niitä ajatuksia, mitä on kokeiltu jo pienemmässä mittakaavassa.
Nyt ainoa toivottava asia on se, että myös seuran jäsenet innostuvat näistä jutuista yhtä paljon. Uskon näin tapahtuvan kuitenkin, koska emme pistä kaikkia paukkuja pelkkään kilpailutoimintaan vaan mukaan mahtuu paljon kaikkea muutakin. Näitä seuran uusia juttuja pääsette seuraamaan varmasti täältä blogistakin, sillä aion kaikkiin juttuihin mahdollisuuksien mukaan osallistua.
More of this, kanslisti/DJ:n näkökulma.
Tähän loppuun voisin lainata Aki Riihilahtea, kun hän esityksessään totesi, että oma halu on se, mikä ratkaisee. Minä tahdon tehdä ja kehittää uusia juttuja ratsastusseurassa, koska uskokaa tai älkää, se on aika palkitsevaa, kun näkee ympärillään hymyileviä ihmisiä.
Helsinki Porsche Horse Shown jo mentyä, ajattelin julkaista tämän postauksen. Ehkä se välttää näin pahimman myrskyn ja lukijat pystyvät helpommin samaistumaan ajatuksiini tästä kisasarjasta.
Kaikki varmaan suurinpiirtein tietävät tämän sarjan idean. Harrastajat ja amatöörit pääsevät hyppäämään samoihin puitteisiin kuin 5* ammattilaiset. Ajatuksena todella houkutteleva, mitä lisää vielä hyvä palkintotaso itse Horse Showssa. Estekorkeudet olivat tänä vuonna maltilliset, 80-110 cm. Martilla olisi ollut aika helppo päästä mukaan. 90cm on sille kuitenkin suhteellisen helppo korkeus, joten vaadittavat puhtaat radat eivät olisi tulleet kynnyskysymykseksi.
Minulla kuitenkin nousee aika lailla karvat pystyyn kun ajattelen tuota kilpailusarjaa, jos niin voi sanoa. Kai sitä nyt ensimmäisenä täytyy sanoa ongelmaksi se hinta. Nopeasti laskettuna osallistuminen on yhteensä 850 - 950 euroa. Tämä sisältää ainoastaan ilmoittautumismaksun sarjaan mukaan (120-220 euroa), Horse Show:n ilmoittautumis -ja osallistumismaksun (490 euroa) sekä tallipaikka- ja parkkimaksun (190 + 50 euroa). Jos sattuu asumaan lähellä, voi päästä ilman tuota tallipaikka -ja parkkimaksua, eli 610 -710 euroa.
En laskenut nyt mukaan hevosen vuosimaksua, ratsastajan kilpailulupaa enkä puhtaiden ratojen keräämiseksi tarvittuja kisamaksuja. Uskoisin että nämä maksut olisivat kaudessa tulleet joka tapauksessa, riippumatta siitä osallistuuko Amateur Touriin vai ei. Semifinaalin maksut voisi kyllä tuohon kuluun laskea, koska finaaliin ei pääse, ellei sinne osallistu. Ilmoittautumis-ja lähtömaksu 40 euroa, eläinlääkäri -ja turvallisuusmaksu 12 euroa. Yhteensä 52 euroa lisää edellä mainittuihin summiin.
Aika paljon, sanoisin. Toki ei sellainen summa, mikä tulisi kynnyskysymykseksi, jos oikeasti haluaa mennä hallille kilpailemaan. Minä en halua. Sen takia näen summan ihan järjettömän suurena.
Toinen syy, miksi ajatus tästä Tourista nostaa karvat pystyyn, on minun hevoset. Martti on krooninen jännittäjä uusissa ja ihmeellisissä tilanteissa. Voin nähdä sen jo sieluni silmin täydessä paniikissa hallilla. Ulkopuolinen ei yleensä näe Martin jännittyneisyyttä, koska se ei ala riehumaan vaan se jäätyy. Totaalisesti. Sen vuoksi kysynkin, onko hevoselle reilua, että se viedään sellaiseen paikkaan, missä se ei vain voi rentoutua? Ei minusta. Toinen asia on, haluanko haaskata lähemmäs 1000 euroa siihen, että voin käydä keskeyttämässä finaalissa. No way. Voin käyttää tuon rahamäärän paremminkin. Tähän voisi joku kertoa avuksi hevosen totuttamisen. Niin, missäs totutat sitä vastaavaan areenaan, kuin Horse Showssa? Tunnen hevoseni tässä kohtaa sen verran hyvin, että en lähde edes kokeilemaan.
Entäs Aku sitten? Sillä tuskin Amateur Touria tarvitsee miettiä tulevaisuudessa, mutta todennäköisesti nuorten hevosten luokkia, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Se on rohkeampi kuin Martti, mutta samalla myös reaktiivisempi. Suhtaudun jo tässä kohtaa hieman negatiivisesti ajatukseen Horse Show:n nuorten hevosten luokista. Tämä sen vuoksi, että siellä äkkiä saa enemmän aikaan haittaa kuin hyötyä. Sivuttiin kerran tätä aihetta jutellessani Akun kasvattajan kanssa. Hänelläkin oli se mielipide, että homma pitää miettiä tarkkaan nuoren hevosen kanssa, koska sitä ei missään tapauksessa saa pelästyttää totaalisesti.
Ajatukseni tästä ei ehkä avaudu ilman esimerkkiä:
"Hevonen on ensimmäistä kertaa isolla areenalla suorittamassa. Rata menee hyvin, mutta pikkuisen jännittyneenä. Maalilinjan jälkeen katsomo repeää aplodeihin, suurempiin kuin hevonen on ikinä missään muualla kilpailuissa kuullut. Se häviää ratsastajalta, koska pakoreaktio on niin kova. Pahimmassa tapauksessa ratsastaja putoaa ja hevonen vain yrittää etsiä pakotietä. Sillä kertaa onneksi kumpikaan ei loukkaa itseään. Seuraavissa kilpailuissa samaan reaktioon ei tarvita kuin murto-osa niistä aplodeista, mitä isolla areenalla oli, mutta ne tulevat ratsukon tullessa radalle. Ratsastaja pystyy hyppäämään vain pari ensimmäistä estettä, jonka jälkeen joutuu keskeyttämään, kun hevonen on niin jännittynyt."
Niin. Tuossa esimerkki siitä, miten isolla areenalla ratsastamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun kerran hevosella on laukaistu tuollainen pakonomainen pakenemisreaktio, sitä ei pysty ikinä kouluttamaan kokonaan pois. Lieventämään kyllä, mutta se on aina olemassa ja eri ratsastajan/käsittelijän kanssa se voi taas räjähtää silmille.
Tuo yllä oleva esimerkki on mahdollinen skenaario, kun puhutaan nuorista hevosista ja miksei vanhemmistakin. Jotkut yksilöt kestävät äänet paremmin, jotkut huonommin. Tässä tullaan niihin päätöksiin, että tarvitseeko nuoren hevosen tottua aplodeihin, isoihin areenoihin tai muuhun kansainvälisten kilpailuiden hälinään. Koska todellisuus on se, että vastaavaa ympäristöä ei Suomessa ole missään. Akun kohdalla jaksan väittää, että se ei tule kansainvälisillä areenoilla esiintymään, ainakaan niin kauan kun se on minun omistuksessani. Tämän vuoksi sen kanssa ei ole tarpeellista välttämättä edes ottaa riskiä.
Tässä olivat minun syyni, miksi en Amateur Tourille lähde. Jokaisella on varmasti omat syynsä osallistua tai olla osallistumatta. En kuitenkaan ymmärrä sitä ihmeellistä mollaamista Tourille osallistujista somessa. Heidän hevosensa tai poninsa eivät välttämättä ole ihan ok uuden ympäristön kanssa, ratsastaja saattaa jännittää normaalia enemmän (joka valitettavasti vaikuttaa ratsastukseen paljon) tai isot palkinnot saavat kiristämään ruuvia vähän turhaakin. Jokainen heistä on kuitenkin tehnyt vähintään 4 puhdasta suoritusta osallistumallaan tasolla, ennen kuin ovat finaaliin päässeet. Jokainen ratsastaja siellä on varmasti myös omalla tavallaan toteuttamassa unelmiaan. Se jos mikä, on ihan tarpeeksi hyvä syy osallistua.
Elämä on sellainen, että kaikkea ei välttämättä saa heti just nyt. Se tuntuu olevan monelta mennyt ohi. Se ei myöskään ole keneltäkään pois, jos joku pystyy toteuttamaan yhden unelmansa osallistumalla Amateur Touriin. Minulle se ei ole unelma, jonka vuoksi ihmettelen ihmisten halukkuutta maksaa noinkin paljon osallistumisesta. Selkeästi kuitenkin kilpailulle on tilausta, koska se on jo monena vuonna järjestetty ja se herättää edelleen tunteita. Totuushan kuitenkin on se, että kyseinen kilpailu on suunniteltu ihan vain rahan keräämistä varten. Noin suuri kisaorganisaatio tarvitsee rahaa sisään, jotta pystytään takaamaan viikonlopun palkinto- sekä urheilullinen taso. En ymmärrä mitä pahaa siinäkään on. Niinkuin sanonta kuuluu "money makes the world go round".
Nythän näitä postauksia alkaa tippumaan. Mulla on paljon vielä julkaisemattomia varastossa mihin sain vihdoinkin käsiteltyä myös kuvia, jotta niistä tuli julkaisukelpoisia. Tässä nyt seuraavana mietteet edellisistä kilpailuista. Kuvat tässä postauksessa ovat kännykkälaatua ja muokkaamattomia, koska järkkäri jäi auton takapenkille. Kiitos kuitenkin Annelle tuhannesti, että sain näitä käyttää.
Riihimäen jälkeen tein päätöksen, että en osallistu itse oman seuramme järjestämiin kilpailuihin. Sen sijaan pidin kaksi viikonloppua vapaana kilpailuista itselläni ja suuntasin katseeni Laakspohjan 1-tason kisaviikonloppuun.
Herra Hirvi. Se näki pellolla laiduntavat lampaat ja järkyttyi.
Olisin halunnut hypätä siellä molempina päivinä, mutta sukujuhlien ilmaannuttua lauantaille, kisattiin vain sunnuntaina. Mikä oli kyllä hyvä päätös, koska Martti on nyt kasvattanut tässä kengitysvälissä kavioitaan ennätyksellisen paljon ja hiippailee menemään aikamoisten suksien kanssa. Ensi viikonlopulle kaavaillut kilpailut jäävät myös tämän vuoksi välistä, koska emme saaneet kengittäjää tulemaan aikaisemmin mitä oli sovittu.
Sitten itse kilpailuihin. Puitteethan Laakspohjassa on hulppeat, kun kisat pidettiin derbykentällä. Ennakkoon tiesin, että radat tulisivat olemaan Martille vaikeat, sillä se ei missään nimessä hyppää hyvin, jos radalla pitää laukata paljon (treenin puutetta + hevosen ominaisuuksista johtuva ongelma). Martti on parhaimmillaan silloin, kun radat ovat teknisempiä ja se ei ennätä vetää itseään pitkäksi esteiden välissä. Nyt tiedossa oli pitkiä etäisyyksiä, joten kuskin pitäisi olla tarkkana kokoamisen kanssa.
Aika prameeta ja paljon paljon tilaa.
Aloitetaan syväanalyysi 90 cm radasta. Sain pienen maistiaisen tulevista ongelmista jo verryttelyssä. Siellä oli ahdasta, koska verryttelyssä oli niin monta ratsukkoa yhtä aikaa ja jokainen suihki ohitse mistä parhaimmaksi näki. Martti oli jännittynyt kuin viulunkieli, mikä onneksi hävisi verryttelyn edetessä (ja verkka-alueen tungoksen vähentyessä). Sain ihan kelpo hyppyjä verryttelyssä alle ja hevonen tuntui lopuksi pehmeältä ja hyvältä. Siirtyessäni derbykentän puolelle, jännittyi Martti oitis. Okei, kaksi ratsukkoa aikaa saada kierrokset hevosesta alas. En tässä onnistunut, kun isolla kentällä tuli Martin mielestä koko ajan mörköjä vastaan. Näistä esimerkkeinä toimihenkilöiden teltta, aidan mainostaulut, esteiden johteet ja niin edelleen. Kierrokset jäivät niin sanotusti päälle ja se näkyi läpi koko radan. Laukka rullasi ihan hyvin, mutta selkään tunne oli pitkälti se, että hevonen juoksee alta karkuun. Ainoa mahdollisuus myös sovittaa askelta esteelle oli ratsastaa eteen.
Ykkönen, kakkonen, kolmonen ok, kakkoselle jouduin tukemaan niin paljon, että Martti vähän veti herneen nenään, jolloin tasapaino ei löytynyt heti esteen jälkeen. Esteet 4-7 olivat tämän radan parasta antia, onnistuin ennakoimaan jarruttelua viitoselle, jolloin hommasta ei tullut nykivää. Seiskan jarruttelu tosin pääsi vähän yllättämään, jonka vuoksi pohkeiden käyttö ei ole niin nättiä. Seiskan jälkeen en tiedä mitä tapahtui. Numerona 8 olleessa sarjassa ei pitänyt olla mitään ihmeellistä. Sain suhteellisen sujuvan kaarteen (vaikkakin vastalaukassa), mutta Martti ei vain suoristunut ja puski vain ulkojalkaa vasten jarruttaen ohi A-osasta. Käytin jopa kerran raipan lapaan, mutta ei auta (normaalisti en raippaa käytä, koska mielestäni se joskus jopa häiritsee hevosen keskittymistä hyppyyn). Homma seis, kontrolli takaisin ja uusi yritys. Silloinkin Martti vain käpertyi kuoreensa ja pohkeen taakse, jonka vuoksi A-osan hyppy todella huono ja B-osalle jäätiin kauas. Tämän jälkeen 9 ok, vaikkei rehellisesti Martti tullutkaan takaisin. Kympin ajattelin ottaa rauhassa ja sain kuin sainkin laukan vähän enemmän avuille. Mutta jälleen lähestymisessä hevonen vaan jäi pohkeen taakse ja huono hyppy, jonka seurauksena puomi mukaan.
Tässä tuo radan video. Radan jälkeen olo oli musertunut. Miten voinkin ratsastaa noin huonosti ja rumasti. Enemmän olin vihainen itselleni kuin hevoselle. Se vain on tuollainen jännittäjä, ollut aina, vaikka ongelma on viime vuosina helpottanut huomattavasti. Nyt se vain palasi kertarysäyksellä.
Miten sitten meni se 100 cm näin omasta mielestä. Vähän paremmin kuin 90 cm. Verryttely metriin oli rauhallisempi, eli mahtui tekemään paremmin niitä juttuja mitä Martti tarvitsee. Keskityin koko verryttelyn oikeastaan siihen, että se on koottu ja takajalat on rehellisesti mukana hommissa. Hypyt tein tarkoituksella läheltä estettä, ettei se niissäkään pääse pitkäksi. Hevonen oli rento ja hyvä, vaikka meillä pieni katko verryttelyyn tulikin, kun teipattiin oikean jalan saapas. Siitä hajosi vetoketju. Edellisen radan perusteella neuvottelin ennen radalle siirtymistä hetken isän kanssa siitä, hypätäänkö rata loppuun vai ei, jos Martti olisi hyvä. Todettiin, että maaliin pitää päästä, kesken ei hommaa jätetä.
Okei, apinan raivolla uuteen yritykseen. Ennen lähtömerkkiä radalla pyöriessämme Martti oli rennompi kuin edellisen luokan starttia odottaessani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että se olisi ollut oikeasti rento. Ennen ykköstä, tein yhden peruutuksen, koska taas palasi sama fiilis, se vaan juoksee eikä kuule mitään. Ykköselle pääsin lähestymään hyvää laukkaa, askel olisi ollut odottava, eli vähän lähemmäs estettä ja pienemmällä paineella kuin edellisessä luokassa. Pari askelta ennen estettä Martti veti liinat kiinni. Olin yhtä kysymysmerkkiä selässä, mutta ei siinä muu auttanut kuin homma haltuun, lisää painetta ja uusi yritys -> yli. Tästä eteenpäin olen suhteellisen tyytyväinen rataan aina esteelle 7 saakka. Okei, sarjan ja vitosen välissä se pääsi vähän karkuun, olisi voinut tasapainottaa paremmin. Numero 8 oli muurilaatikoilla koristeltu ja sinne tultiin taas niin jännittyneenä niin jännittyneenä. Jalat ja maiskutus, päästiin yli, mutta todella läheltä, jolloin puomi tuli matkaan. Tämä aiheutti pienen tasapainon menetyksen.Yhdeksäs este on oikeastaan loistava malliesimerkki mitä käy, kun Martilla laukkaa radalla "lujaa". Se periaatteessa on ihan ok tasapainossa esteellä, mutta ei vaan muista nostaa jalkojaan ylös. Sieltäkin puomi. Käännös kohti viimeistä estettä, jonne meinasi myös tulla kämmi. Olin tuosta sivuun poikkeamisestakin ihmeissäni, este oli ihan normaali okseri, ei mitään ihmeellistä itse esteessä tai sen takana. Ehkä tulin sinne vähemmällä paineella kuin edellisille tai suoristus jäi vajaaksi, jolloin Martille jäi tilaa ottaa sivuloikkansa, en tiedä.
Tässä video myös tuosta 100 cm radasta, paikoin yhtä rumaa ratsastamista kuin 90 cm luokassa, mistä en todella ole ylpeä.
Ratoja ajatellessani minulla on vähän kaksijakoiset fiilikset. Tuloksellisestihan kisat menivät täysin penkin alle. Jos 90cm luokasta saldona on 9 virhettä ja 100 cm luokasta 16 virhettä, ei voi olla tyytyväinen. Toisaalta ratojen jälkeen oli olo, että hei, me päästään näistä kyllä, vaikka on ongelmia, eli ei olla liian korkeita kisaamassa. Molemmissa radoissa oli sama vika, hevonen ei tullut rehellisesti takajaloille ja jarruttanut kun pyydettiin. Tämä johtuu jännityksestä, silloin Martti vain vetää selän alas kun jarrutetaan ja homma ei toimi.
Aika kaukaa menee, mutta menköön.
Se mikä herättää eniten kysymyksiä, on tuo jännittyminen. Mistä se nyt yhtäkkiä putkahti? Alunperin Marttia jännitti itse kisatilanne, siitä se on päässyt jo ihan hyvin yli. Sen jälkeen se on kisoissa jännittynyt yleensä silloin, kun jossain on ollut jotain häikkää. Ensimmäisenä hyppääminen loppuu siis radalla, jos se on jostain kipeä. Nyt olimme liikenteessä suht pitkillä kavioilla, eli jäljittäisin vähän syytä sinne. Täytyy nyt katsoa seuraavat kilpailut kengittämisen jälkeen, miltä tuntuu. Jos jännittäminen häviää tai edes vähän normalisoituu, niin kaviot olivat se ongelma. Jos jännittäminen jatkuu, lähtee Martti klinikalle tarkistukseen.
Toissa viikonloppuna tuomarina ollessani jouduin painimaan itseni kanssa. Sääntö sanoi asiasta eri tavalla mitä oma pääni. Se on oikeasti pelottavaa, kun itse näkee riskit, mutta lupa on annettava, koska näin on ylempänä päätetty.
Olen suurimman osan hevosopeistani saanut sellaisessa ympäristössä, jossa on käsketty opettelemaan ratsastamaan, eikä turvautumaan "vippaskonsteihin" siinä kohtaa kun taito loppuu. Tämä on sisältänyt kaikenlaiset apuohjat, järeämmät kuolaimet ynnä muut. Tässä ympäristössä on myös painotettu turvallisuutta, ennakointia ja ylipäätään hyviä hevosmiestaitoja. Sitten, kun on oppinut ratsastamaan, voi lähteä hakemaan hienosäätöä kuolaimilla tai treeniin joskus apua apuohjilla. Ei ole siis saanut käyttää oikoteitä onneen, vaan perustyö on pitänyt aina tehdä hyvin.
Tätä ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin. Jokaisella hevosella on ollut niille sopivat varusteet, joita ne ovat tarvinneet, jotta käsittely on turvallista. Jostain syystä kuitenkin suurimmaksi osaksi hevosilla on ollut nivel- tai kolmipalakuolaimet, eikä vapaajuoksuista martingaalia kummallisempia apuohjia. Tiedän että hevoset ovat yksilöitä ja jokainen apuohja on varmasti kehitetty aikanaan tarpeeseen. Siitä huolimatta olen oppinut niitä karsastamaan ja hakemaan ongelman ydintä ensin peilistä.
Nyt jouduin ensimmäistä kertaa pohtimaan omaa suhtautumistani apuohjiin kilpailuissa. Estepuolella on sinällään helppoa niiden suhteen, periaatteessa gramaanit, kiinteät martingaalit ynnä muut päätä sitovat systeemit on kielletty ainakin kisasuorituksessa. Poikkeuksen tekee kiinteä martingaali lapsiratsastajilla.
Kiinteä martingaali tulee siis kiinni satulavyöhön ja toinen pää turpahihnaan. Se estää hevosta nostamasta päätään ylemmäs, mitä martingaali antaa myöten. Lukijat voivat sitten miettiä itse, pelottaisiko hypätä hevosella, jolla kyseinen martingaali on. Tässä martingaalissa ei välttämättä ole hevosen kaulaan pujotettavaa osaa, vaan se tulee kirjaimellisesti suoraa satulavyöstä leuan alle. Vähän samaan tapaan kuin gramaani, vaikka ei jatkukaan enää ratsastajan käteen.
Kiinteääkin martingaalia voi toki käyttää turvallisesti. Silloin sen pitää olla sovitettu oikein, esteille pitää osua 100%. Mutta, kuinka moni lapsiratsastaja tähän pystyy? Puhutaanhan kuitenkin korkeintaan 14-vuotiaista lapsista ja virheitä sattuu vanhemmille ja kokeneemmillekin. Sitten jos lähtestymiset eivät ole 100%, niin uskoisin, että turvallisuuden lisäämiseksi todennäköisesti martingaalia pidennetään ja hevonen saa enemmän tilaa liikkua. Tämä sitten kuitenkin vie apuohjan idean, jos siitä huolimatta hevonen saa nostettua päänsä ylös tai ainakin niin ylös, että vapaajuoksuinen martingaali ajaisi saman asian.
Tuomarina minua sitovat kilpailuissa säännöt. Minun on annettava lapsiratsastajien kilpailla sillä kiinteällä martingaalilla, vaikka kuinka pelottaisi heidän puolestaan. On luotettava siihen, että vanhemmat tai valmentaja osaavat asiansa ja tietävät mitä tekevät. Onneksi mitään ei ole sattunut, mutta voin vain kuvitella mikä olo minulla olisi, jos jotain tapahtuisi oman "vahtivuoron" aikana.
Olen keskustellut tästä kiinteästä martingaalista monen ihmisen kanssa, osa pitkän linjan ammattilaisia. Jokaisella on ollut sama ajatus, kiinteä martingaali ei kuulu esteratsastukseen. Se lisää liikaa riskejä sekä ratsastajalle että hevoselle. Nämä ovat kuitenkin mielipideasioita, jokaisella on oikeus olla kanssani eri mieltä. Ehkä joku minua paljon paljon viisaampi on asiaa pohtinut, kun kiinteä martingaali on lapsiratsastajille sallittu myös FEI:n säännöissä.
Jos olet kiinnostunut enemmän kiinteästä martingaalista, kannattaa Googleen kirjoittaa hakusanaksi "standing martingale".
Kolmas teksti tuomaroinnin innoittamana. Tällä kertaa aiheena kisakenttien pohjat. Valitusta pohjista on tullut kuultua paljonkin, niin kisaajana, toimihenkilönä kuin muuten vaan paikalla olijana. Tiedossa siis pohdintaa kisapohjista ja niistä valittamisesta.
Minusta tuntuu että kisakenttien pohjat ovat viime aikoina herättäneet enemmänkin keskustelua. Onhan se hyvä, että niihin kiinnitetään huomiota, sillä upottava tai vastaavasti liian kova pohja, puhumattakaan liukkaasta, ei ole hyvä alusta kilpailusuoritukselle tai treenaamiselle. Niistä on kuitenkin tullut myös yleinen tekosyy, millä selitetään sitä, että kisoissa meni huonosti.
Hiekalla
Itse olen kasvanut ilmapiirissä, missä on aina todettu, tee parhaasi ja ratsasta pohjan mukaan. Miltei jokaisella alustalla voi ratsastaa, mutta miten, sen määrää pohja. Ratsastajilla on aika vähän työkaluja vaikuttaa kisakentän pohjaan saavuttuaan kisapaikalle. He voivat kuitenkin havainnoida sitä, miltä se tuntuu jalan alla. Onko se liukas/märkä/pehmeä/kova/rullaava/joustava/kuiva/pölyävä jne. Tämän havainnoinnin jälkeen he voivat päättää, onko se siinä kunnossa, että hevonen voi kisasuorituksensa suorittaa kyseisellä pohjalla. Tätä päästöstä tehdessä kannattaa myös miettiä sitä omaa hevosta, miten erilaiset pohjat vaikuttavat siihen ja ratsastettavuuteen.
Ei kannata siis automaattisesti apinoida muiden mielipiteitä, vaan puntaroida omaa hevosta, sen ominaisuuksia ja ratsastettavuutta. Esimerkiksi hevonen, joka on hidas ja raskas ratsastaa, muuttuu pehmeämmällä pohjalla vielä raskaamman tuntuiseksi. Vastaavasti nopea ja kuuma hevonen saattaa olla todella vaarallinen vähänkin liukkaalla pohjalla, kun jalat sätkivät joka suuntaan muutenkin, jos kontrolli ei pelaa 100%. Ensimmäisen esimerkkihevosen ratsastaminen kisoissa pehmeällä pohjalla on työvoitto, nopeampi hevonen puolestaan voi olla helpompi ratsastaa pehmeämmällä, kun pohja jo vähän hidastaa sen menoa. Toisaalta ensimmäisellä hevosella voi mennä suhteellisen turvallisin mielin siellä vähän liukkaammallakin, kun kaarteissa ei sätkitä, mitä tämä nopeampi versio saattaa harrastaa. Yllä mainitut ovat kokonaan omaan kokemukseeni perustuvia havaintoja pohjista, millä olen ratsastanut erilaisilla hevosilla, eivät ultimaattisia totuuksia.
Lumessa
Loistava esimerkki ennakkoluuloista oli helatorstain kilpailuissa tyttö, joka starttasi kaksi luokkaa. Ensimmäiselle radalle tullessaan hevonen oli aivan valtavasti pohkeen takana ja valmentaja neuvoi tyttöä ratsastamaan eteen. Tytön vastaus valmentajalle oli, että "ei tää mene kun se ei tykkää tästä pohjasta". Lopputuloksena oli hylkäys kahden kiellon takia, jotka selkeästi johtuivat alitemposta. Seuraavassa luokassa tyttö pääsi maaliin neljällä virhepisteellä ja paljon paremmassa tempossa. En todella tiedä minkälaista keskustelua oli käyty valmentajan ja tytön välillä luokkien välissä. Tuohon jälkimmäiseen luokkaan tuli kuitenkin paljon paremmalla asenteella oleva ratsukko ja hevonenkin laukkasi paremmin eteen. (Kerrottakoon että tuona päivänä kentän pohja oli märkä ja liejuisen näköinen, mutta ei mistään kohtaa liukas.)
Mietinkin, että antaako vähän huonompi pohja ratsastajille luvan ratsastaa huonosti. Ikäänkuin jo pohjan takia heitettäisi hanskat tiskiin koko kilpailun suhteen. Ei keskitytä, kun ajatus on jo valmiiksi se, ettei tällä pohjalla kuitenkaan hommasta tule yhtään mitään. Useimmiten huono pohja kuitenkin vaatisi, että ratsastaa entistä tarkemmin, eikä vain sutaise kaarteissa menemään. Esimerkiksi nurmella ratsastaessa, jos pinta on hieman märkä (joka Suomen kesässä ei ole outo ilmiö), kaarteet saattavat muuttua liukkaiksi, jolloin niihin ei voi tulla vain sisäohjasta vetämällä.
Vedessä
Kun puhutaan estekorkeuksista, jotka ovat 100 cm tai alle, ei pohjalla kisoissa ole mielestäni niin hirvittävästi merkitystä. Näillä korkeuksilla hevonen ei vielä joudu niin valtavalle rasitukselle, jotta yhden tai kahden luokan hyppääminen tekisi hirvittävästi hallaa sen terveydelle, ellei radalla satu jotain odottamatonta. Tapaturmia sattuu aina, myös siellä huippupohjilla ja niille ei kukaan voi mitään. Tietysti jokainen ratsastaja tuntee hevosensa ja jos hevonen on niin sanotusti "vammaherkkä", niin päätökset tulee tehdä sen mukaan.
Kuva pohjasta, josta en pitänyt alkuunkaan ja en menisi uudelleen.Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata, että Martin jalat ovat aivan harmahtavan mustat, kyllä, pohja värjäsi. Tämäkin pohja on varmasti kuivana täysin käyttökelpoinen, mutta tuolloin vähän turhan märkä.
Olen kiertänyt paljon nykyisiä 1-tason kisoja, jotka järjestetään vaatimattomammissa puitteissa kuin isot 3- ja 4-tason kilpailut. Vain kerran on tullut vastaan sellainen pohja, jolle menemistä mietin kahdesti. Sinne menin ja totesin, että ei enää ikinä, vaikka sijoituksen niistä kisoista nappasinkin. Siksi tuntuukin oudolta, että suurimmaksi osaksi aina, kun menee huonosti, aloitetaan selitys "mutta kun se pohja oli...".
Ennen kuin arvostelisin kisoissa pohjia, pohtisin ensin minkälaisella pohjalla treenataan päivittäin. Jos kotitallin pohjilla ja kisakentän pohjilla on suuri ero, sen varmasti huomaa myös sinne hevosen selkään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että kisakentän pohja olisi huono tai ratsastuskelvoton. Pisteeksi i:n päälle, usein pohjasta valittajat ovat niitä, joiden kotitallilla pohja ei ole edes niin hyvä, mitä kilpailuissa.
ja viimeisenä, nurmella
Niin, mikähän tässä tekstissä olisi se punainen lanka. Ehkä se, että on hyvä keskustella kilpailupaikkojen pohjista, mutta ihan oikeasti, pääsääntöisesti virheet radalla johtuu ratsastajasta, eikä siitä pohjasta millä hypätään, jos on päätetty pohjan kunnosta huolimatta startata. En sano, etteikö joissain kisoissa voisi olla liian huono pohja kilpailun tasoon nähden, mutta vastuu on siinä kohtaa ratsastajalla. Toisaalta kilpailunjärjestäjällä pitäisi olla "munaa" sanoa, että tässä ei nyt tänään hypätä X -tasolla, koska se ei ole turvallista. Säiden herralle kun kukaan ei kuitenkaan voi mitään. Tästä aiheesta voisi kuitenkin kirjoittaa ihan oman tekstinsä, joten se jääköön toiseen kertaan.
Kisapäivä oli vähän kaksijakoinen, vaikka päällimäisenä onkin ihan hyvä fiilis. Mutta niinhän se oikeasti menee, kuten Cheekin biisissä: Kävi miten kävi, voittajat ei pelkää hävii. Koska jos ei ikinä yritä mitään uutta ja haasta itseään, niin silloin ei ikinä myöskään voita mitään.
Kisat alkoivat vasta kahdeltatoista ja meidän ensimmäinen luokka vasta 13:50. Vähän erilainen kisa-aamu siis, kun ei tarvinnutkaan herätä kukonlaulun aikaan. Marttikin ehti aamulla ulkoilla laitumella kavereiden kanssa ennen kuin lähdettiin. Se usein hermostuu aamuisin, jos lähtö kisoihin on siihen aikaan kun muut hevoset menevät ulos. Tällä kertaa siitä ei tullut ongelmaa.
Meidän tiimillä on niin hyvin omat hommansa tiedossa kun lähdetään kisoihin, ettei meillä tallilla mennyt pakkaamiseen ja puunaamisen kuin alle tunti. Tässä ajassa siis hevonen letitettiin ja harjattiin, tarvittavat tavarat siirtyivät satulahuoneesta autoon ja hevosellekin pakattiin mukaan heinää.
Saavuttiin kisapaikalle itseasiassa aivan loistavaan aikaan. Kävin maksamassa maksut, kun ensimmäisen luokan viimeinen oli tekemässä suoritustaan. Otettiin Martti heti ulos trailerista ja laitettiin sille kaikki varusteet ja lähdettiin kävelemään verryttelyä kohti.
Ensimmäisen luokan verryttelyyn minulla oli hyvin aikaa, joka olikin samalla kentällä kisaradan kanssa. Martin kannalta oli myös aivan loistavaa, että luokkien välissä radan pääsi kiertämään kokonaisuudessaan ympäri, jolloin sain näytettyä sille tuomaripäädyn ja kisaradan nurkat (tämä ei kyllä estänyt sitä jännittämästä).
Verryttelyssä keskityin siihen, että Martti rentoutuisi ja kuuntelisi minua, niin ja olisi pohkeen edessä. Martti on vähän hassu hevonen jännittyessään. Siitä ei näe ulospäin jännittyneisyyttä paljonkaan, mutta ratsastajalle se kyllä tulee täysin selväksi. Siihen ei pääse koskemaan mitenkään, kun se käpertyy sellaiseen omaan kuplaansa ja jännittää. Mutta tähän jännittämiseen palataan tuonnempana.
En verrytellyt B:n radalle mitenkään rankasti. Ensin alkuravit ja laukat, hevonen rennoksi. Sen jälkeen käyntiä pitkin ohjin. Tämän jälkeen taas ohjat käteen ja muutama pysähdys pituushalkaisijalla ja käynnissä väistöjä, pääpaino taas siinä, että hevonen on rento ja vastaa apuihin. Laukassa tein muutaman pääty-ympyrän, missä vein asetuksen ulos, jotta sain ulkolavasta kiinni, samoin ravissa muutama avotaivutus. Näiden jälkeen taas käyntiä pitkin ohjin. Minua ennen olevan ratsukon tehdessä kisasuoritustaan, tarkistin ravissa ja laukassa että hevonen on kuulolla, rento ja pohkeen edessä.
Tämän jälkeen päästiin pyörimään aitojen sisälle, kun tuomari vielä kirjoitti alapisteitä edelliselle ratsukolle. Käynnissä tuomaripäähän, pari volttia, suunnanvaihtoa ja ympyrää, sitten vähän ravia. Sitten tuomari vihelsi pilliin ja oli aika aloittaa suoritus.
Tässä tuo ensimmäinen rata videolla:
Alkuradasta Martti oli hieman jännittynyt tuomaripäässä, mikä näkyy sellaisena hätäisyytenä kaarteissa. Loppua kohden Martti rentoutui jolloin pääsin taas paremmin sitä ratsastamaan. Kokonaisuudessaan olen todella tyytyväinen tuohon aikuismerkin rataan (lähtökohdat huomioon ottaen). Ensimmäistä kertaa käyntikin on käyntiä eikä sellaista hirveää lyhyttä kipittämistä. Numeroissa ei hirvittävän suurta hajontaa ollut, kun kaikki numerot olivat 6-7 välillä. Tasainen suoritus siis. Lopputulos 61% ja 1. sija! Voisi siis todeta että hyvä kauden aloitus.
Mitäs se A:1 sitten? Lopputuloksissa oltiin viimeisiä. Mitä kummaa oikein tapahtui?
Olin toivonut startteja mahdollisimman lähekkäin, kun en tiennyt kuinka paljon ratsukoita kisoissa tulisi olemaan. Näin ollen olin B:ssä toiseksi viimeinen lähtijä ja A:ssa ensimmäinen. Taukoa luokkien välillä oli 20 minuuttia, jossa oli myös palkintojen jako. Esteratsastajana totesin että kunniakierroksella mennään laukkaa, eikä himmailla (suunnitelma oli saada hevonen heräämään seuraavalle radalle). Tämän jälkeen rusetti pois ja verryttelemään (vajaa 10 min aikaa).
Hevonen kyllä heräsi kunniakierroksella, mutta nyt ei vastaavasti riittänyt aika saada niitä kierroksia alas. Muutaman laukkaympyrän ja laukka-ravi siirtymisen sain tehtyä, jonka jälkeen jo sain mennä radalle valmistautumaan. Nyt kun tuomarin ei tarvinnut kirjoittaa edellisen ratsukon alapisteitä, ei meillä ollut niin kauan aikaa radalla ennen lähtövuoroa. Aloitin samaan tapaan kävelin tuomaripäätyyn, tein ympyrän ja nostin laukan. Tämän jälkeen tuomari jo vihelsi pilliin, johon Martti reagoi aika reilusti eteenpäin (totesin jo tässä kohdassa, että saapa nähdä kuin käy).
En tiedä mistä se Martti otti niitä jännityskierroksia tuolle radalle. Toki kävellessämme tuomaripäätyä kohti lensi buffasta servettejä tuulen mukana, mitä sen piti järkyttyneenä mulkaista ja tämän jälkeen tuomaripäädyn lepattavat paperti olivat selkeästi vihollisia. Valmistautumisaika oli lyhyt ja en tosiaan saanut sitä keskittymään itseeni millään.
Martti on jännityessään suoraan sanottuna aika ärsyttävä. Se jäätyy ja periaatteessa jää pohkeen taakse eikä liiku eteen, mutta auta armias jos ratsastajan paino seikkailee puolelta toiselle. Siihen se reagoi ja menee sen mukana siksakkia. Jos tässä tilanteessa korjaat sitä jalalla vähän, ei tule reaktiota lainkaan ja jos korjaat paljon se hyppää nahoistaan järkyttyneenä kun sitä neuvotaan niin kovin. Liikkumiseen on siis tasan kaksi vaihtoehtoa: 1. täysiä eteenpäin pitkänä kuin nälkävuosi, 2. lyhyenä, kipittävänä ja selkä jäykkänä. Eikö kuulosta hyvältä lähtökohdalta helpon A:n radalle?
Rataa itsessään ei voi kuvata millään muulla sanalla kuin selviytyminen. Suurinpiirtein oikeaan suuntaan oikeassa askellajissa. Joka ainoalla linjalla Martti oli vino, poikitti tai asetus oli väärään suuntaan, takaosakäännöksissä poljenta ei säilynyt takaa, vaikka muuten ne pysyivät hyvin paikallaan. Vastalaukat olivat jäykkiä, koska jouduin pitämään niin paljon asetuksen laukan puolella, ettei tule rikkoa. Pohkeenväistöt oli kipittäviä, koska hevonen ylipäätään kipitti eteenpäin selkä jäykkänä. Jos jotain hyvää pitää radasta keksiä, on se käynti. Siinä se jostain syystä malttoi keskittyä paremmin, eikä se ollut totuttua selkä jäykkänä kipittämistä ja raville rikkomista. Niin ja muistin radan tällä kertaa!
Tuloksena tästä mielestäni katastrofaalisesta radasta oli 50,35% (oltiin viimeisiä luokassa). Läpi meni kuitenkin, vaikka itse vähän sitä epäilin. Nälkä kasvaa syödessä ja analysoinkin nopeasti, että seuraava helpon A:n ohjelma pitää olla sellainen, jossa aloitetaan ravissa. Epäilen että Martti pääsääntöisempänä estehevosena jotenkin yhdistää tuon vihellyksen + laukan estekisoihin. Tokihan ratsastajan pitäisi osata ratsastaa niin hyvin, että tämä ei olisi ongelma, mutta hei, on se hevonenkin elävä ja ajatteleva olento.
- Sisko
Toim. huom.
Tämän tekstin julkaisuun on mennyt niin kauan aikaa, että ehdittiin käydä vielä seuraavatkin kisat tässä viime viikonloppuna.
Oli Marin vuoro osallistua ja osallistuikin sekä este- että koulukisoihin. Esteillä Mari joutui keskeyttämään, kun Martti hieman innostui leipälajistaan ja jarrut hukkuivat kokonaan.
Koulukisoissa (Helppo C ja B) Mari kuitenkin ratsasti omat ennätyksensä, molemmista yli 60% ja C:stä jopa yli 65%.
Tässä toinen teksti helatorstain kilpailuiden innoittamana. Tällä kertaa käsittelen aihetta tervehtiminen. Siihen liittyvät tavat ja säännöt tuntuvat olevan todella monella hukassa, mitä näitä kilpailuja on tullut koluttua. Seuraava teksti, jonka julkaisen, koskee viime sunnuntain kilpailuja, lupaan.
Näin meillä tervehditään. Tässä on kuvaaja onnistunut painamaan laukaisinta sopivaan aikaan. Tervehdin tuomaria ja Martti myös on nyökännyt päällään alas.
Kilpailuissa tuomarina ollessa olen joutunut muutamaan otteeseen hylkäämään ratsukoita sen vuoksi, että he lähtevät tervehtimättä ja ilman lähtömerkkiä radalle. Se on aina harmillista, koska sillä ei ole ratsastuksen kanssa mitään tekemistä. Sen verran näitä ratsukoita on kuitenkin ollut, että yleensä puhun heistä sihteereille "karkaavina"-ratsukoina. Useimmiten ensimmäinen reaktioni on lausahtaa: "Oho, se karkas", jonka jälkeen vasta muistan puhaltaa pilliin. Aina nämä tilanteet eivät tule niissä pienissä 1-tason kilpailuissa, kyllä näitä sattuu myös 2- ja 3-tasoilla. Helatorstaina kilpailuissa ratsukoita sekoittamassa oli verryttelyeste radalla. Lähtölistojen kanssa oli julkaistu tieto, että sille saa ottaa yhden hyppy-yrityksen ennen rataansa jos haluaa. Se oli hyvin näkyvästi merkittynä ratapiirrokseen, mutta tästä huolimatta suurella osalla ratsastajista oli hankaluuksia tuon esteen kanssa tai oikeamminkin sen vuoksi. Näin monta variaatiota tästä. Joku tervehti, sai lähtömerkin ja hyppäsi tämän jälkeen verryttelyesteen, joku jätti hyppäämättä ja lähti radalle tervehtimättä ja ilman lähtömerkkiä jne. kaikenlaisia variaatioita nähtiin. Tästä johtuen mietinkin, että tietävätkö kilpailijat miksi he tervehtivät tuomaria? Esteratsastuksen kilpailusäännöistä löytyy kokonaan oma kohtansa tervehtimiselle. Se kohta on 332. Siellä määrätään, että ratsastajan on tervehdittävä tuomaristoa perusradalle tullessaan. Jos tervehdystä ei tuomaristolle tule, voi ratsukolta evätä lähtöoikeuden tai jopa määrätä sakot. Oletteko koskaan lukijat miettineet, miksi ratsastaja tervehtii tuomaristoa estekilpailuissa? Miksi siitä on kirjoitettu määräykset sääntöihin? Itse näen asian ennemmin niin, että ratsastaja kertoo tuomaristolle tervehdyksellä olevansa valmis suorituksen aloittamiseen. Lähtömerkki puolestaan kertoo sen, että tuomaristo on valmis seuraamaan ratsukon suoritusta. Uskokaa tai älkää, siellä tuomaritornissa tapahtuu luokkien aikana paljon muitakin asioita, kuin pelkästään sitä ratsukoiden seuraamista. Esimerkiksi luokan ollessa käynnissä lähtölistan muutokset tulevat aina tuomarin kautta, samoin mahdolliset puhuteltavat saattavat tulla torniin kesken luokan.
Nykyään kisojen ollessa valtavan suuria lähtijämääriltään, on tuomaristolla usein 2 -ja 3-tason kisoissa tilanne, jossa aikataulusta on pidettävä kiinni. Tällöin usein lähtömerkki vihelletään ratsukolle mahdollisimman pian edellisen lopetettua ja ennen tervehdystä. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni optimaalinen tilanne, varsinkin, jos radalla ei saa suorittavan ratsukon lisäksi olla valmistautuvaa ratsukkoa. Kiireessä ei tule kuin virheitä, niin ratsukolle kuin tuomarillekin.
Tämä tuomariston kiire saa aikaan sen, että tervehdystä ei "muisteta" tehdä ollenkaan. Kuulinkin helatorstaina eräältä paljon kisanneelta poniratsastajalta kommentin, että "kyllä sun olis pitänyt viheltää tuolle vaan se lähtömerkki kerran se ratsasti sitä linjaa päin. Kyllä aluekisoissakin aina vihelletään ilman tervehdystä kun vaan ratsastaa sinne ykköselle". Niin, olisiko pitänyt? Ei sääntöjen mukaan. Mutta kai se on noloa tervehtiä tuomaristoa, eikö totta?
Empiirisen tutkimuksen kautta olenkin huomannut, että tervehtimättömyys vaivaa etenkin näitä 2-tason kilpailijoita, estekorkeuksilla 90-120 sekä poniratsastajia. Toki joukossa on monia, jotka tervehtivät, mutta heidän joukossaan on se enemmistö, joka jää vain tuijottamaan tuomaria vihaisesti, jos lähtömerkkiä ei tule ilman tervehdystä. Itse tervehdin tuomaria näkyvästi, koska olen oikeasti sitä mieltä, että sillä kerron olevani valmis ja se on kohteliasta. Helatorstain kisoissa se tervehtiminen oli vielä suuremmassa osassa, sillä tuomaristolla (lue: minulla) ei ollut käytettävissä kristallipalloa, mistä olisin voinut katsoa ennalta kuka käyttää mahdollisuuden verryttelyesteeseen ja kuka ei.
Yllättäen tänä vuonna, kuten viime vuonnakin, kisakausi aloitetaan Martin kanssa virallisesti koulukisoista. Noh, kuten isälle asiaa perustelin, jos tällä kertaa kaikki menee kuten elokuvissa, niin mun ei tarvitse tehdä tänä kesänä enää yhtään koulustarttia. Tosin milloin hevosten kanssa asiat menee kuin leffoissa? Ei koskaan mun mielestä. Estekisat olisi alustavasti tiedossa kesäkuun puolella, kun päästään oman seuran kisajärjestelyistä.
Ensin suunniteltiin, että Mari olisi startannut Martin kanssa myös näissä tulevissa kisoissa. Mari olisi mennyt helpon C:n ja minä helpon B:n. Hänellä oli kuitenkin tällä kuluvalla viikolla niin paljon kokeita koulussa, että treenaaminen kisoihin olisi jäänyt todella vähälle. Todettiinkin, että odotellaan ne oman seuran kisat, missä Mari pääsee menemään kaksi luokkaa, kun olen itse hommissa. Olenkin nyt ilmoittanut itseni sekä helppoon B:hen että helppoon A:han.
Näitä Martti on päässyt rouskuttelemaan nyt sydämensä kyllyydestä.
Aloitin näihin kilpailuihin valmistautumisen oikeastaan vasta viime lauantaina. Kisoissa ohjelmassa on aikuisratsastusmerkin kouluohjelma sekä helppo A:1. En ollut aikaisemmin kuullutkaan tuosta merkki-ohjelmasta, mutta lukaistuani sen läpi, totesin että sehän ainakin paperilla vaikuttaa kivalta ohjelmalta. Sitä se oli vielä silloinkin, kun ratsastin sen kokeeksi läpi. Martti oli tosi hyvän tuntuinen, kun treenasin nämä kaksi rataa. Varsinkin ravi oli tosi hyvää, joka useimmiten tuppaa jäämään ponnettomaksi ja löysäksi. Laukka-ravi siirtymisiin pitää keskittyä vähän enemmän ennen kisoja, nyt ne olivat turhan hätäisiä ja jännittyneitä.
Alku valmistautumisessa oli siis hyvä. Noooh, jatko ei ehkä mene oppikirjan mukaan, sillä hevoset pääsivät sunnuntaina ensimmäistä kertaa koko päiväksi laitumelle. Ne ovat olleet siellä totuttelemassa jo pitkän aikaa, mutta aina alkuun koko päiväinen laiduntaminen vaikuttaa. Hieroja myös ilmoitti tulostaan ja tulee hieromaan Martin perjantaina.
Maanantaina ratsastus meni enemmän ratsun motivoimiseen kuin järkevään treenaamiseen. Jos ruuna tuntuu jalkojen välissä tiineeltä tammalta mahan osalta, niin voitte kuvitella kuinka motivoitunut se on liikkumaan takaosansa päällä.
Keskiviikkona (eli eilen) päätin hypätä. Tallikaveri oli rakentanut itselleen tämän aamun tuntia varten jo esteradan, joten käytin siitä hyväkseni sarjaa ja yhtä pystyestettä. Hyppäsin ravissa ja laukassa apupuomin kanssa ensin pystyä molemmista suunnista ja sen jälkeen kahdeksikolla pystyä ja sarjaa. Alkuun Martti oli hyvin tahmea ponnistuksessa, mutta parani koko ajan mitä enemmän tehtiin. Viimeisellä kerralla hyppäsi sarjalla jo todella hyvin, mihin olikin kiva lopettaa.
Tässä vielä harjoitellaan tuota laiduntamista treenien jälkeen.
Tänään vuorossa olisi vähän kouluratsastusta. Ratoja en varmaankaan ratsasta läpi, vaan tarkistan että hevonen liikkuu eteen, taipuu, kokoaa ja tekee siirtymiset asiallisesti. Toki näitä asioita teen niissä kohdissa, missä niitä radoillakin tulee, esimerkiksi pituushalkaisijalla, diagonaalilla jne.
Huoh, katsotaan mitä niistä kisoista tulee. Kuten jo edellä sanoin, Martin kanssa ei ikinä mene mikään kuin leffoissa. Aina tulee muutama muuttuja matkaan. Mutta tuo lauantain hyvä vire antaa kuitenkin odottaa ihan hyviä tuloksia. Jos vaan pääsemme siitä hirveästä pallomahasta, jonka Martti on hankkinut laitumella.
Toivotaan myös että hevonen päättää olla edes semi-järkevä eikä bongaa mitään huisin pelottavaa puuta/autoa/tolppaa jne. mistään radan reunalta.
Kilpailuista itsestään on tulossa oma postauksensa, jossa voin sitten analysoida enemmän mikä meni vikaan ja mikä ei. Kannattaa ehkä muistaa, että minä en pidä itseäni missään kohtaa vakavasti otettavana kouluratsastajana ja minulle 60% tuntumaan ratsastettu tulos on jo tosi hyvä. Itseasiassa helposta A:sta riittää ihan vaikka se 50%, silloin olen todistanut itselleni, että pääsen siitä läpi myös muualla kuin kotitallin kisoissa.
"Kilpailujärjestelmäuudistuksessa on paljon hyvää, mutta yllättäen äänekkäin joukko on jälleen ne uudistusta vastustavat. Muutosvastarinta on tämän asian tiimoilta ollut järkyttävän suurta, tai sitten se on saanut vain internetissä liian suuret mittasuhteet."
Nyt on kouluttauduttu tulevaa kisakautta varten. Lisenssikoulutus sattui oikein hyvään paikkaan lauantaina, kun seuraavana päivänä oli kauden ensimmäiset kilpailut tuomarina. Koulutuksessa oli täysi lasti asiaa uudesta kilpailujärjestelmästä ja sääntömuutoksista tälle vuodelle.
Lauantai valkeni harmaana, eikä matkalla lisenssikoulutukseen sää parantunut.
Moni on ennalta parjannut tuota kilpailujärjestelmän uudistusta. Nyt koulutuksen jälkeen minun täytyy kyllä sanoa, että itse olen sen suhteen positiivisella mielellä. Toki siellä on paljon avoimia kysymyksiä ja epäselvyyttä, mutta eiköhän ne ajan kanssa selviä. Osa epäselvyyksistä jopa johtuu siitä, että järjestelmää ei olla päästy kokeilemaan käytännössä.
Katson kilpailujärjestelmää ja sen uudistusta vahvasti estetuomarin ja harraste-esteratsastajan näkökulmasta. Hyviä asioita uudistuksessa on mielestäni kvaalisäännöt estepuolella sekä tarkat tasomäärittelyt, jotka helpottavat kisajärjestäjien työtä ja samalla avaavat uusia mahdollisuuksia luokkien valinnassa.
Päivä alkoi kilpailujärjestelmäuudistukseen tutustumisella. Muutamat kohdat aiheuttivat paljon keskustelua.
Kvaalit ovat tervetullut lisä estepuolelle. Liian monta kertaa on kilpailuissa näkynyt ratsastajia, jotka ovat väärässä luokassa väärään aikaan. Tällaisten ratsukoiden karsiminen kilpailusta on tähän saakka ollut tuomarien vastuulla, sillä heillä on oikeus keskeyttää ratsukon suoritus, jos se näyttää vaaralliselta. Tätä oikeutta on kuitenkin harvoin käytetty, sillä "näyttää vaaralliselta" on usein liikaa riippuvainen katsojan silmästä. Jos sanon sanan "curling-vanhemmat", niin kaikki varmasti arvaavat miksi tuomareiden puuttumiskynnys on saattanut ollut korkealla.
Tasomäärittelyt ovat puolestaan tervetulleita jo siitäkin syystä, että ratsastajat tietävät minkälaisiin puitteisiin he ovat tulossa jo ilmoittautumisvaiheessa. Tämä toivon mukaan kitkee jonkin verran jälkipuheita internetin ihmeellisessä maailmassa. Määrittelyissä on kerrottu vähimmäisvaatimukset kunkin tason kilpailuille. Esimerkkinä kilpailukentän koko, 2-tason kilpailuissa riittää 800m2, kun 3-tason kilpailuissa tilaa pitää jo olla 1200m2. Huomioikaahan myös, että 1-tason kilpailuissa ei välttämättä tarvitse olla kahvilaa, kuten 2-tason kilpailuissa.
Pienen tauon jälkeen jatkoimme itse sääntömuutoksiin ja tapauksiin mitä viime vuonna kilpailuissa on sattunut.
Mikä mielestäni oli myös uudistuksessa hyvää, on se, että jokaisella kilpailutasolla voi järjestää luokkia välillä 60-160 cm. Tällöin kvaalituloksia/kokemusta ei välttämättä tarvitse mennä keräämään 3-tason kilpailuun, vaan voi aloittaa helpommalla radalla uudella estekorkeudella.
Uudistuksen idean toteutuminen lepää paljon kisajärjestäjien vastuulla, ainakin omasta mielestäni. Heille jää päätettäväksi mitä luokkia, kenelle ja millä arvostelulla järjestetään. Toki kilpailuiden PJ-tuomarit voivat tehdä ehdotuksia ja näyttää suuntaa, mutta kisajärjestäjä on kuitenkin se, joka ne kilpailut järjestää. Myös ratamestareille tulee mielestäni aiempaa suurempi rooli ratojen suunnittelussa, että tasojen välille saadaan eroa ratojen teknisyydessä.
Suosittelen kaikille kilpailijoille tänä keväänä sääntökoulutusta ja toivon että jokaisella on avoin mieli uudistusten suhteen. Uudistukset eivät ole aina pahasta, vaikka se ensisilmäyksellä siltä näyttäisi. Jos sääntökoulutukseen ei pääse osallistumaan, kannattaa kilpailusäännöt lukea ajatuksella läpi. Järjestelmäuudistuksen lisäksi estepuolelle on tullut esimerkiksi kokonaan uusi arvostelumenetelmä AM5.2!
En tietenkään voi kirjoittaa uudesta kilpailujärjestelmästä ottamatta kantaa osallistumismaksuihin ja rahapalkintoihin. Nämä kaksi asiaa ovat herättäneet paljon keskustelua. Uudessa systeemissä tarjotaan järjestäjille mahdollisuus pitää edullisia kilpailuja. Mielestäni hintojen pitäisikin mennä niin, että 1-tasolla on edullisimmat startit ja siitä hinta tasaisesti nousisi puitteiden parantuessa. Tämä sen vuoksi, kun ihan oikeasti puitteet ja "palvelut" maksavat järjestäjällekin. Kaikki varmasti myös ymmärtävät, että järjestäjälle pitäisi myös jäädä jotain muutakin kuin hyvä mieli käteen kilpailuiden jälkeen, jotta myös seuraavat kilpailut pystytään järjestämään.
Mitä puolestaan kilpailuiden palkintoihin tulee, niin järjestäjiä ei edelleenkään kielletä jakamasta rahapalkintoja alemman tason kilpailuissa. Säännöissä annetaan mahdollisuus esinepalkintojen jakamiseen rahapalkintojen sijasta ja jopa mahdollisuus siihen, että palkintona on vain ruusuke. Taas, pallo on kokonaan kisajärjestäjällä. Rahapalkintoja hinkuvien kannattaa muistaa myös se, että ne ovat veronalaista tuloa, kun esinepalkinnot puolestaan eivät ole. Rahapalkinnot ovat aina olleetkin veronalaista tuloa, tässä ei ole mitään uutta. Tänä vuonna uutena juttuna palkintotiedot ilmoitetaan verottajalle suoraa järjestäjän/liiton toimesta eikä ilmoitusta jätetä ratsastajan harteille kuten aiemmin.
Sunnuntain tuulisen kisapäivän jälkeen kotona maistui itsetehty kalasoppa. Kyllä lämmitti!
Se tuomarinäkökulmastani. Mitä olen sitten itse mieltä kilpailijana? Itselle kisaaminen on pääsääntöisesti itsensä voittamista. Palkintoja on kiva saada, mutta harrastajana olen hyväksynyt tosiasian, että harrastus vie rahaa, eikä todellakaan tuo sitä. En myöskään kilpaile maineen takia, joten minulle riittää hyvin 1- ja 2-tason kilpailut. Palkinnolla ei varsinaisesti ole siis minulle väliä, oli se sitten rahallinen tai esine. Ymmärrän kuitenkin ammattilaisten tuskan siinä, että palkinnot eivät kata kilpailun kuluja, vaikka sijoittuisit jokaisessa luokassa mihin osallistut kisaviikonloppuna. Hehän tekevät sitä kuitenkin ammatikseen jolla pitäisi elättää itsensä! Tokihan kilpailut on vain yksi palanen heidän elinkeinoaan, mutta ymmärrätte varmaan pointin.
Mielipiteeni saattaa maksuista ja palkinnoista muuttua, kun pääsen Akun "rattiin" aikanaan ja ajankohtaiseksi tulee nuorten hevosten luokat ja suuremmat areenat. Tässä vaiheessa kuitenkin olen ollut tyytyväinen, vaikka hintataso on noussut hurjasti siitä, kun olen kilpailemisen vanhalla aluetasolla aloittanut.
Uudistuksista huolimatta toivoisin näkeväni iloisia ratsastajia hyvin käyttäytyvien hevostensa selässä tämän vuoden kisoissa. Tuomarilla on silloin mukavampaa ja myös kilpakumppanina on mukavampi olla kun ei tarvitse seurata vierestä itkupotkuraivareita.
Kaikki mukaan kilpailemaan, tehdään siitä yhdessä mukavaa!
Kuvat ovat "taattua" Ipad-laatua eli ei kummoisempia, pahoitteluni. Kommenteissa on tällä kertaa sana vapaa, ilman ennakkotarkistuksia.
Sain innostuksen käydä läpi kaikki saamani ruusukkeet. Viime viikkoina kelit ovat olleet niin ikävät Etelä-Suomessa, että ratsastaminen on ollut aika kevyttä ja aikaa on jäänyt tällaiseen oheistoimintaan. Onneksi nyt näyttää valoisammalta kelien suhteen ja ratsastaminen toivottavasti lisääntyy.
Ruusukkeita onkin itselleni kertynyt paljon enemmän kuin ajattelin, yhteensä 60 kappaletta. Tässä muutama tärppi ruusukesaaliistani:
- Ruusukkeita on kertynyt yhteensä 11 eri hevosen kanssa
- Ratsastuskoulun opetushevosia näistä hevosista on ollut 6, suomenhevosia 2 ja poneja 2
- Ruusukkeista 5 on koulukilpailuista
- Oman seuran kilpailuista saatuja ruusukkeita on yhteensä 29
- Aluekilpailuista ruusukkeita on kertynyt 4
- Sinivalkoisia ruusukkeita on yhteensä 18
- Saaduista ruusukkeista 4 on ratsastusleireiltä
- Muun kuin oman seuran seurakisoista rusetteja on saatu 26
Tällä hetkellä kaikki ruusukkeet ovat yhdessä laatikossa kasassa. Toiveenani olisi joskus saada ne seinälle esille. Janne ei vaan ole ajatuksesta kovin innostunut, kun muutenkin on sisustuksen osalta aika minimalisti. Täytyisikin siis ostaa isompi asunto, jossa olisi minulle oma "heppahuone" mihin voisin ripustaa ruusukkeet, taulut, kuvat ja laittaa hyllyille pokaalit ja muita tavaroita.
14.4.2002, kolmas sija.
Ruusukkeiden joukosta valikoin viisi "tärkeintä" ruusuketta. Tai lähinnä sellaiset, mihin liittyy elävästi jotain muistoja.
Aloitetaan tuosta yllä olevassa kuvassa komeilevasta 3. sijan ruusukkeesta. Olen sen saanut 14.4.2002 oman ratsastusseurani kilpailuista. Luokkakorkeus ei ole ollut korkea, olen osallistunut ristikkoluokkaan. Ratsuna toimi ihana Karenina, johon olin tutustunut alunperin ratsastusleirillä (hoitohevoseni). Muistan sen kanssa kilpailleeni myös aivan ensimmäiset seurakilpailuni ja olin ilmeisesti alitajuntaisesti jännittänyt niin paljon, että radalta tulessani tärisin vain horkassa hevosen selässä ja juuri ja juuri pääsin sieltä alas.
17.6.2006, 80cm clear round
Yllä näkyvä puna-valkoinen ruusuke on tullut Porvoon Mustangin järjestämistä aluekilpailuista 17.6.2006. Tällöin luokkakorkeus oli 80 cm ja ratsuna Akun emä. Kyseessä olevat kilpailut olivat ensimmäiset aluekilpailut, joihin osallistuin sekä vasta toiset kilpailut oman tallin ulkopuolella. Ihan hyvä tulos, sillä kilpailuissa ratsastin sekä 80 cm että 90 cm luokista puhtaat radat. Akun emän kanssa oli aina ilo käydä kilpailuissa, se oli niin innoissaan joka kerta. Kisapaikalle saapuessa se kasvoi varmaan 20 senttiä korkeutta ja se oli paljon helpompi ratsastaa radalla kilpailuissa kuin kotona treeneissä.
19.8.2007, 60 cm toinen sija
Tämä sininen ruusuke on saatu 19.8.2007 Tammisaaresta seurakilpailuista. Luokkakorkeus oli 60 cm. Martin ja minun ensimmäinen yhteinen ruusuke. Tuossa vaiheessa Martti oli ehtinyt olla minulla vain nelisen kuukautta, eli yhteinen taival oli vasta alkamassa. Muistan sen, kuinka se hiipi radalle, jähmettyi jännittävän muurin (muuri kasassa aidan toisella puolella) kohdalle ja ajattelin että mitäköhän tästäkin tulee. Ihan hyvä siitä tuli. Seuraavassa luokassa sitten oli enemmän ongelmia.
Prix de France -sarjakilpailu, toinen sija
Sitten menemme vuoteen 2011. Tuo Prix de France-ruusuke saa toimia kuvana oikeastaan koko kaudelle. Martti kulki todella hyvin, siltä kaudelta on minulla paljon muitakin ruusukkeita. Sitten kauden "pääkilpailussa" selkäni sanoi itsensä irti ja jouduin jättämään 100 cm hyppäämättä. Jälkikäteen laskin, että Ranskan matkan voittoon olisi riittänyt 100 cm luokasta se, että olisi perusradan ratsastanut puhtaasti tai yhdellä pudotuksella/kiellolla. Hieman harmitti se oma selkä tämän jälkeen.
15.9.2014, Hippoksen näyttely, I palkinto
Sitten tietysti, viidentenä meidän pienen Akun ensimmäinen rusetti. 15.9.2014 Hippoksen tamma -ja varsanäyttelystä I palkinto ja sinivalkoinen rusetti. Olin niin ylpeä siitä pienestä ja yllättynyt ylipäänsä. Itse ajattelin ettei se mitään ensimmäistä palkintoa saa, kun ei se ole kouluhevonen ja raviakin siltä rupesi löytymään vasta muutaman viikon vanhana. Yllätys oli siis totaalinen.
Miten te säilytätte ruusukkeitanne? Onko niillä mitään arvoa enää viikon päästä kilpailuista?
Blogitallin viikon haaste käsittelee tällä kertaa kilpailukokemuksia ja kilpailukäyttäytymistä. Päätin siihen tarttua, koska aiheen nähtyäni sormet rupesivat hakeutumaan kuin itsestään näppäimistölle. Lisätietoa haasteesta ja sen tekemisestä löytyy kuvaa klikkaamalla.
Itselläni on kokemusta kilpailuista kilpailijana, tuomarina sekä talkoolaisena. Entisen kisajärjestelmän mukaisten tasojen kautta ajateltuna, olen ollut mukana aina kansallisiin kilpailuihin saakka. Eniten kokemuksia on kertynyt estekilpailuista, mutta muutamassa koulukisassakin on tullut oltua mukana.
Negatiivisista kokemuksista on ehkä parempi aloittaa, niin tekstin luettua jää jokaiselle hyvä mieli positiivisten kokemusten kautta. Negatiivisia kokemuksia minulla on selkeästi vähemmän, kuin niitä positiivisia. Nuo huonot kokemukset tuppaavat vain jäämään muistiin niitä mukavia muistoja herkemmin. Tässä pari ei niin kivaa asiaa kilpailuista:
- Kilpailuiden liian vakavasti ottaminen. Tätä näkee usein varsinkin pienempien ratsastajien vanhemmista ja pitkälti niissä seura/aluekilpailuissa. Mielestäni lasten harrastaminen ja kilpaileminen tulee tapahtua lasten ehdoilla. Monta kertaa näkee ja kuulee kun vanhemmat haukkuvat radat, tuomarin, olosuhteet ja mitä ikinä keksivätkin ja jopa kanssakilpailijat, kun oma jälkikasvu ei pärjännytkään. Olen kuullut esimerkiksi tapauksesta, jossa luokassa toiseksi sijoittunut oli sanonut voittajalle, "sä voitit vaan sen takia kun mä en viitsinyt näin pienissä kilpailuissa ratsastaa kunnolla". Sama asia ilmoitettiin toiseksi tulleen taustajoukkojen toimesta myös voittajalle itselleen sekä hänen taustajoukoilleen. Kyseessä oli 1-tason kilpailu, mikä minun omissa ajatuksissani on taso, jolla opetellaan kilpailemista, eikä kilpailla verissä päin voitosta.
- Eräissä kisoissa tuomarina ollessani varsin kokenut ratsastaja starttasi ilman lähtömerkkiä. Tästä syystä hänen suorituksensa hylättiin ja asiaa sitten selvitettiin luokan jälkeen pitkän aikaa aika negatiivissävytteisesti. Koko illan näiden kisojen jälkeen pohdin sitä, miten tuollaisessa tilanteessa voisi tuomarina toimia paremmin. Aina sitä kuitenkin yritetään tuomita asiat ratsastajalle edullisimmassa valossa, sääntöjen puitteissa toki.
Molemmat mainitsemani asiat liittyvät pettymykseen. Se on todella valtava vaikuttaja. En väitä, etteikö kilpaillessa saa olla tosissaan, mutta asiat pitäisi osata laittaa oikeaan perspektiiviin. Hevosten kanssa kun kaikki ei ikinä mene kuin elokuvissa.
Aluekilpailuista 2012, ratsuna hieno Luukas.
Nyt siirrytään noista varjopuolista sinne valon puolelle. Tein mukavista muistoista vähän pidemmän listan, ihan vaan huvin vuoksi. No ei, näitä on mukava jakaa ja positiivista palautetta on aina mukava antaa.
- Ykkösenä mukavan fiiliksen muistoista on oman seuran seurakilpailuviikonloppu viime vuodelta. Meillä toimihenkilöillä/talkoolaisilla oli aivan mielettömän kiva fiilis kisoissa ja yhteispeli toimi myös suunnitteluvaiheessa. Sen viikonlopun jälkeen pystyi vain hymyilemään ja toteamaan, että myös kilpailijat lähtivät meiltä hymy huulilla. Yhtään negatiivista kommenttia ei järjeställe saakka kantautunut mistään.
- Tuomarina mukavimpia hetkiä on palkintojenjaot. Varsinkin niissä seurakilpailuiden pienimmissä luokissa ratsastajilla on hymyt herkässä. Palkintojen jakoon on myös kilpailijana (sijoittuneena) mielestäni kiva osallistua. Niistä saa lisää itsevarmuutta, kun ei niitä sijoituksia kuitenkaan joka kisoista tule.
Martti palkintojen jaossa vuonna 2008
- Olin tavattoman ylpeä sekä iloinen viime kesänä kilpailuissa, joissa vettä satoi kaatamalla ja koko porukka oltiin aivan läpi märkiä. Iloinen ja ylpeä sen vuoksi, miten hyvin Mari keräsi itsensä kasaan penkin alle menneen C-merkin koulukokeen jälkeen. KN Specialissa Martti ja Mari tekivätkin sitten koko kauden parhaan suorituksensa.
- Kilpailijan näkökulmasta mietittynä parhaimmiksi muistoiksi nousee oikeastaan kaikki sijoitukset ja onnistumiset kilpailuissa. Toissa vuonna olin esimerkiksi todella tyytyväinen siihen, että pääsimme kieltämättä Hangossa yli "makkaraesteen", jolle moni muu oli saanut hylkäyksen samassa luokassa.
Yhteistä kaikille positiivisille kokemuksille kisoissa on onnistumiset ja kilpailuiden yleinen tunnelma. Olen huomannut että joissakin kilpailuissa hommat toimivat aina, kun joissakin kisoissa tulee enemmän sellainen fiilis, että ne ovat pakollinen paha seuran varainhankinnassa. En ole törmännyt ikinä tympeisiin/vihaisiin toimihenkilöihin, ainoastaan havainnoinut yhteistyötä toimihenkilöiden kesken, joka on suuri tekijä ilmapiirin luomisessa.
Onko lukijat törmänneet tylyihin toimihenkilöihin? Tai vastaavasti superpositiivisiin tsemppareihin? Anna vinkkejä kommenttina mihin kannattaa mennä kilpailemaan.
Aikaisemmassa varsan ostoon liittyvässä postauksessa lupasin palailla aiheeseen "Akun ostaminen". Nyt olisi sen postauksen paikka.
Kuten otsikossakin viitataan, tämä ostopäätökselle on mielestäni luotu pohja jo vuonna 2005. Olen ehkä hiukan hurahtanut, kun väitän, että joskus elämässä tulee vaan eteen sellaisia valintoja, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen vahvemmin kuin jotkin toiset valinnat.
Oman tallin kisoista, 19.4.2006, 100 cm
Vuonna 2005 keväällä aloin vuokrata Akun emää. Tämä vuokrausmahdollisuus tuli minulle puun takaa ratsastusseuran järjestämien Pollux-kisojen yhteydessä. Onneksi isä ja äiti suostuivat asiaan, sillä ilman sitä ratsastaisin varmaan edelleen tunneilla tai olisin jo lopettanut koko harrastuksen. Vuokraukseen kuului kaksi valmennusta viikossa, sekä itsenäistä ratsastusta silloin kun omistajat itse eivät päässeet tallille. Sain myös kilpailla kesäisin niin paljon kuin halusin.
Porvoo, Kokonniemi, 17.6.2006
Akun emän kanssa ei ikinä tullut tylsää. Ei ikinä. Hevosessa on paljon kykyä, varovaisuutta ja älyä. Ei sitä silloin tajunnut kuinka kyvykkäällä hevosella sitä pääsi ratsastamaan. Jos se olisi vähän kookkaampi, en jaksa uskoa että se olisi Suomessa. Se olisi jossain muualla, hienon uran tehneenä. Tämä hevonen opetti minut myös käyttämään turvaliiviä, joka sittemmin on jäänyt. Ei ollut harvinaista, että tipuin useamman kerran valmennustunnin aikana.
Voin rehellisesti sanoa, että se hevonen, kaikkine vikoineen ja oikkuineen (jotka muuten suurimmaksi osaksi ratsastaessa oli ratsastajan virheitä), oli ja on edelleen tietynlaisen suosikin asemassa mielessäni. Olenkin nyt myöhempinä aikoina itsekseni nauranut tamman edesottamuksille, kun niiden kohteena on joku muu kuin minä. Sen bravuureihin kuuluu karsinasta karkaaminen, jos erehdyt jättämään oven auki tai edes oven hakasen auki. Kerrankin se karkasi karsinasta, kun sen kanssa ratsastustunnille menijä laski takajalan alas putsattuaan sen. Tamma käveli päättäväisesti avonaisesta karsinanovesta ulos, jatkoi matkaansa ulko-ovesta ja teki kierroksen pihalla, ennen kuin se saatiin kiinni. Itseltäni se karkasi kerran tilanteessa, jossa olin vaihtamassa harjaa toiseen karsinan ulkopuolella. Se tönäisi puolittain auki olevan karsinan oven kokonaan auki ja lähti kävelemään.
Tässä video Perniöstä aluekisoista syyskuussa 2006, luokka 100cm arvostelulla A.2.0
Akun emällä on myös toinen varsa. Tai voiko varsasta enää puhua, kun kyseinen hevonen on Martin ikäinen tällä hetkellä. Se on kisannut Suomessa sekä Saksassa ratsastajansa kanssa 140 cm -luokkiin saakka. Tämä hevonen oli aikoinaan samalla tallilla ja omistajalla kuin Akun emä. Ihastuin myös siihen. Sillä oli aina pilkettä silmäkulmassa ja aivan samanlainen karsinasta karkailija kuin emänsä.
Yhteinen polku Akun emän kanssa päättyi vuoden 2006 lopulla. Kokemus oli kuitenkin sellainen, mikä jätti pysyvän jäljen. Isä on monesti sanonutkin, että ilman tuota hevosta, ei meillä edes Marttia olisi.
Olen Martin ostamisesta saakka miettinyt mitä sitten kun Martilla tulee vuodet täyteen. En halua käyttää sitä loppuun, vaan haluan että sen osaamisesta, ja tekemästäni työstä sen kanssa, pääsee nauttimaan myös joku muu. Vuoden 2006 jälkeen on allani ollut jos jonkinlaista hevosta, pääsääntöisesti kuitenkin nuoria + Martti. Olen miettinyt aikanaan erään 4-vuotiaan ruunan ostamista Martin rinnalle, samoin 5-vuotiaan todella laadukkaan tamman. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan ole ollut juuri SE. Sitten kerran juttelin valmentajani kanssa ja ehdotuksena oli pistää tamma kantavaksi omaan laskuuni. Siinä vaiheessa ei kuitenkaan aika ollut kypsä asialle. Mahdollisesta Akusta oli siis puhuttu ensimmäisen kerran muistaakseni jo vuonna 2009 tai 2010.
Aku ja sen emä lokakuu 2014, aika lailla samaa näköä.
Sitten vuonna 2013 Akun emä meni oriasemalle. Oriksi oli valikoitunut se ori, mistä oli ollut aikaisemmin puhetta. Totesin isälle, että se on joko nyt tai ei koskaan. Kerrankin kaikki palikat osuivat paikalleen ja kauppa tehtiin alkuvuodesta 2014. Ostopäätöstä ei tarvinnut kovin kauan edes miettiä, eikä sitä ole ainakaan vielä tarvinnut edes katua.
