Vuosi takana, toivottavasti monia vielä edessä

Niin se aika vaan rientää. Vasta tuo Aku oli pieni ja säälittävä mytty siellä karsinan nurkassa ruokakipon alla. Pystyynkin sitä piti avittaa, samoin imemään. Isä meinasi siinä vaiheessa jo menettää uskonsa siihen, että onko tuosta varsasta yhtään mihinkään. Jalatkin sillä oli vähän vinot.

Mä oon täällä piilossa, niin kukaan ei nää mua.

Pari päivää myöhemmin se juoksutti emäänsä pitkin maneesia. Homma ei todellakaan mennyt niin, että emä olisi mennyt edellä ja varsa perässä, vaan täysin päin vastoin. Nauroimmekin että sen emälle tulee kiireinen kesä, jos ei yhtään tuo ylihuolehtivaisuus hellitä, sen verran vilkkaasti parin päivän ikäinen pikkupoju tutki uutta ympäristöään.

Täysiääää...

Jostain tuo kakara oli myös kasvattanut luonteen itselleen muutaman päivän jälkeen. Jos ei rapsutettu just oikeasta paikasta, niin se joko yritti purra tai potkaista. Ja sitten harjaamisen opettelu. Herran keskittymiskyky oli tuossa vaiheessa ehkä 10 sekuntia ja sen jälkeen mentiin kiroillen karkuun. Ensimmäisellä kerralla kun laitettiin riimu päähän, sen sai laitettua suhteellisen kivuttomasti. Tai sanotaanko näin, että olen riimustanut vaikeampiakin tapauksia. Näppäränä poikana se oli kuitenkin parin tunnin päästä saanut riimun ihan itse pois päästään. Tämän episodin jälkeen riimua lähestyttiin aina hampaat edellä jonkun aikaa.

Tätä riimun laittamista seuratessaan isäni totesi, ettei se taidakaan niin toivoton olla, kun kerran luonnetta vähän löytyy. Monta kertaa mieleni teki sanoa, että tervetuloa kokeilemaan itse, jos kerran noin naurattaa. Akun kohdalla voi nimenomaan puhua suhteellisen kovasta luonteesta. Monta kertaa sitä sai komentaa joko näykkäämisestä tai potkaisemisesta. Se kyllä väisti, ihan joka kerta, kun sitä komennettiin, mutta oli salamana uudelleen paikalla joko hampaat tai takajalat edellä. Muutaman kerran ajattelin hiljaa mielessäni, että mikä hirviö tästä oikein tulee kun kasvaa isoksi. Emäänsäkin se potki, kun sai palautetta liian innokkaasta syömisestä. Tosin sen emä kyllä selviytyi aina voittajana niissä kärhämissä, fiksu tamma kun on.

Mitäs sä luuet siellä tekeväs, hä?

Kumma kyllä taluttamisen suhteen ei ole ikinä sen kanssa ollut ongelmia (ainakaan vielä, kop, kop). Mielestäni tässäkin asiassa on auttanut sen luonne. Se ei ole missään vaiheessa ollut jännittynyt, kun sille on laitettu riimua tai sitä on talutettu. Paras esimerkkki Akun luonteesta on seuraava: Aku juoksi eräänä päivänä maneesissa vapaana. Isä kokeili miten se reagoi, jos hän naputtaa raipalla kuuluvasti maneesin seinään. Mitä tapahtui. Aku ensin pysähtyi ja kääntyi katsomaan, jonka jälkeen isä jatkoi naputusta ja toveri lähti ravissa katsomaan asiaa lähempää.

Syyskuussa jo oltiin näin hienoja poikia.

Näin vuoden jälkeenkin, se vähän vajaa pari vuotta sitten tehty päätös tuntuu edelleen juuri oikealta ratkaisulta. Joka kerta Akun kanssa puuhatessa se tuntuu jopa enemmän minulle sopivalta hevoselta kuin Martti. Tämä ehkä johtuu siitä, että on itse päässyt vaikuttamaan niin paljon siihen, mitä varsalle on opetettu, mistä sitä on kehuttu ja mistä rangaistu. Periaatteessa sen kanssa on päässyt aloittamaan täysin tyhjästä, kun taas Martin kanssa aloitettiin vasta, kun sillä oli elämänkokemusta 7-vuotta takana.

Nyt tästä toverista on kasvanut jo sellainen, ettei se osaa olla kuvissa.

Tiedostan kyllä, että epäonnistumisia ja ongelmia tulee ja menee. Niistä pitää vain selvitä ja ottaa opiksi. Tähän mennessä ollaankin selvitty mielestäni aika helpolla. Odotan mielenkiinnolla miten syksylle suunniteltu näyttely sujuu, sillä Aku on laitumelle päästyään kehittänyt pientä läheisriippuvaisuutta.

Kaikesta huolimatta Akulle aivan mahtavaa 1-vuotis synttäripäivää!

- Sisko