Turhautumisesta

Kyllä, olen turhautunut treenitilanteeseeni. Olen turhautunut myös keleihin, maneesittomuuteen sekä ajanpuutteeseen. Tästä syystä myös kirjoittaminen tänne on tuntunut ajanhukkaamiselta, koska ei ole ollut mitä kertoa.

Nyt tuntuu siltä, että johonkin pitää päästä purkamaan ajatuksia. Tämä vyyhti lähtee keriytymään oikeastaan jo parin vuoden takaa ja selkeästi nyt se on saavuttanut lakipisteensä. Pari vuotta sitten Martilla oli takanaan syksy/talvi kuntoutumista ristiliitosvauriosta. Koska vamma löytyi syksyn puolella, en saanut sitä kuntoon ennen talven treenikautta joten valmennuksiin osallistuminen jäi pois siltä talvelta. Kevät/kesä meni siis tuntumaa hakiessa ja olin valmis heittämään hanskat tiskiin, kun tuleva talvi näytti yhtä huonolta kuin edellinenkin.

Ratkaisu kuitenkin löytyi ja Martti muutti uuteen osoitteeseen. Tässä vaiheessa tarvitsin selkeästi sen hengähdystauon, jotta motivaatio löytyisi ratsastamiseen uudelleen. Motivaation etsintä kesti sen pari vuotta. Nyt olisi motivaatio kohdallaan, mutta omat aikataulut asettavat omat esteensä.

9-to-5 toimistotyö tarkoittaa sitä, että käyn ratsastamassa iltaisin. Jokainen varmasti tietää Suomen talvet ja sen, ettei valoa ole paljon. Onneksi kentällä on hyvät valot, mutta siihen se sitten vähän jääkin. Pimeässä ei tarvitse siis ratsastaa, mutta se pohja, se pohja. Ilman maneesia sitä ollaan täysin säiden armoilla. Pilkkopimeässä pelto tai maastoilu yleisellä tiellä ei ole minulle vaihtoehto. Toki naapurissa on maneesi, mutta matkaa sinne hevosen kanssa kuitenkin on parhaimmillaan (nopeimmillaan) se 15 minuuttia suuntaansa. Jos on huonot kelit kuten nyt (ja pitkälti koko talvi ollut), niin matka aika kasvaakin jo puoleen tuntiin, kun pellon läpi ei voi oikaista. Tähän täytyy myös todeta, että jos kävisin maneesilla useasti, olisi se kustannuksellisesti sama, kuin Martti olisi maneesitallilla.

Nämä voivat kuulostaa jonkun mielestä tekosyiltä ja selittelyltä, mutta toivotan tervetulleeksi kokeilemaan. Jos pystyisin käymään tallilla valoisaan aikaan talvellakin, en uskoisi että minulla olisi tällä hetkellä yhtä suurta turhautumista. Tämä ei vain ole ikävä kyllä mahdollista, kun elämässäni on muutakin kuin pelkkä ratsastus.

Martti jäi meille Akun oston myötä sen vuoksi, että minulla on hevonen jolla ratsastaa ennen Akun selkään kiipeämistä. Toki myös sen takia, että se on "perheenjäsen". En kuitenkaan enää näe järkeä tässä touhussa Martin kannalta, kun sen liikkuminen koostuu pääsääntöisesti viikonloppuisin maastoilusta. Muina päivinä se enemmän ja vähemmän on pidemmän aikaa pitänyt vapaata tai kävellyt, johtuen juuri kentän kunnosta. Kyseessä on kuitenkin täysin terve ja käyttökuntoinen hevonen, joka vielä osaa paljon asioita. Vähäisen liikutuksen takia siitä onkin kuoriutunut aikamoinen sähköjänis, joka pelkää esimerkiksi postilaatikoita. Viimeksi eilen meinasin tippua kolmesti sen selästä maastossa ihan vaan sen vuoksi että se säikkyy. Uutena temppuna tuli myös vastaan pystyyn hyppääminen.

Mielessäni siis painaa ajatus huonosta hevosenomistajuudesta sen lisäksi, että olen turhautunut treenin puutteesta. Nämä yhdessä aiheuttavat sen, ettei tallille ole kiva mennä toteamaan, että tänäänkin mennään käyntiä pimeällä pihatiellä. Onneksi on olemassa pieni valopilkku Aku, joka on vaan ihan mielettömän kiltti, fiksu sekä toimiva ja joka vielä hyppääkin mukavasti.

- Sisko

Mitä sinulle kuuluu?

Otsikko sai innostuksensa Freemanin biisistä, mikä on ainakin omasta mielestäni harvinaisen ärsyttävä renkutus, kun sen liittää operaattorin mainokseen. Tarkoituksenani on kuitenkin tässä postauksessa kertoa mitä Martille ja Akulle kuuluu tällä hetkellä.

Kun vihdoin myös täällä Suomen eteläisimmällä rannikkoseudulla on tullut pakkasta ja lunta, ovat hevoset päässeet takaisin laitumelle. Aivan mahtavaa, sillä ne liikuskelevat siellä huomattavasti enemmän kuin tarhassa. Martti on ollut paljon iloisemmalla päällä kuin normaalisti ja Aku on ollut paljon rauhallisempi, kun on saanut vääntää kavereiden kanssa pitkän päivän ulkona.

Mr. Linssilude. Martti ei ikinä tajua pysyä kaukana kamerasta, jos sen eteen/lähelle menee kykkimään.

Martin kanssa ei olla viime aikoina treenattu sanotaanko laisinkaan tosimielessä. Ennen kunnon lumihangen tuloa joka paikka on ollut kovaa ja jäässä. Tämä on vähän syönyt treeni-intoa, kun käynti on ollut pääasiallinen askellaji. Pellolla on ollut vähän parempi mennä, mutta siellä hommasta ei käyntipäivien jälkeen ole tullut oikein mitään. Ainoa askellaji on yleensä laukka ja niin kovaa kuin kavioista irtoaa ja jos kuski kehtaa pyytää hitaampaa menoa, menee herne nenään.

Aku puolestaan kasvaa ja kehittyy pikkuhiljaa ja tasaisesti. Tarhajaksolla yhtenä päivänä se saattoi olla kuin ihmisen mieli, toisena päivänä maiskutuksesta kuuhun lähtevä raketti ja kolmantena päivänä vastaanhangoitteleva muuli. Tuo muuli ominaisuus tuli esille uudenvuoden päivänä, kun pitkästä aikaa harjoittelimme lastaamista sen kanssa. Nyt homma on selkeästi tasoittunut taas ja Aku jaksaa keskittyä enemmän.

Aika taitava pieni hevonen. Aku oli hyvin tyytyväinen itseensä laitumen portilla ilman riimua. Tämä sentään löytyi vielä.

 Pääsääntöisesti Akun kanssa on kuitenkin mennyt hyvin. Yllätyin äärettömän positiivisesti siitä, että joulukuvia varten sen harjaan letittämäni koristenauha ei aiheuttanut mitään showta. Sain heilutella sitä mielin määrin ja toveri vain jatkoi heiniensä syömistä mitä nyt välillä yritti koristenauhaa ottaa suuhunsa. Tonttuhattukaan ei ollut ihmetyksen aihe.

Akullekin pitäisi jostain järjestää enemmän aikaa. Ainakin irtohyppäämään sen pitäisi päästä jossain vaiheessa alkuvuodesta. Ruunauksen olen nyt ajatellut tilata helmikuulle viimeistään, että saadaan homma pakettiin ennen Kyvyt Esiin -karsintoja. Edellinen kertahan vähän kaatui siihen, että kaveri teloi silmäkulmansa. Ratkaistavana ongelmana on enää se, millä pienen riiviön saa seisomaan trailerissa sievästi tunnin ajomatkan, kun sen keskittymiskyky on loppupeleissä edelleen 15 sekunnin luokkaa ennen kuin sille tulee tylsää.

- Sisko

Kirpsakka pakkaspäivä

Koska pakkanen on hiipinyt vihdoinkin nipistelemään myös täällä Etelä-Suomessa vähän kovemmin, on Martti ollut viime päivinä aika eloisa. Eilen kävin sen juoksuttamassa pellolla, sillä minulle oli aivan liian kylmä ilma ratsastaa (-21 astetta). 

Kaveri oli hyvin pörheänä ja esitti liinan päässä hienoa keskiravia sekä vähän passagea muistuttavaa askellusta. Valitettavasti kuvaa en saanut liikkeestä, käsissäni oli ratsastushanskat + lapaset, joten tällä kertaa puhelimen kameraan tarttui vain suhteellisen samanlaisia kuvia. 

Tämänhetkiset pakkaslukemat ovat myös sellaiset, että Akullekin on ollut pakko laittaa ulos loimi. Tähän mennessä se on pärjännyt vallan mainiosti ilmankin, eikä mitään palelua ole esiintynyt edes marraskuisilla sadekeleillä. 

Jos totta puhutaan, nämä kelit pääsivät vähän yllättämään. Tai sanotaanko, että itselläni on ollut päässä sellainen "blind spot" mitä tulee Akun loimittamiseen. Pakkasten kiristyessä tiedostin Martin tarvitsevan paksumman loimen, mutta missään kohtaa ei tullut mieleeni, että Akukin voisi loimen tarvita. Ajatus pölähti päähäni ajaessani autolla Akun tallin ohi alkuviikosta ja paniikissa soitin äidilleni. 

Onneksi olen tänä vuonna loimittanut Marttia mahdollisimman vähän, niin äidin varastoista löytyi ylimääräinen toppaloimi, josta tosin luulin että se olisi ollut aivan liian iso Akulle. Väärässä olin. Toki kyseisen loimen joutuu laittamaan edestä viimeisiin reikiin ja se vähän roikkuu takapuolen päältä, mutta ei pahasti. Kyseessä on kuitenkin 145cm loimi, mikä on hankittu alunperin Martille. Mietin nyt vain mielessäni, että mahtuisikohan se edes enää Martille. Herra on nimittäin hieman levinnyt.

Toivotaan, että nämä paukkupakkaset laantuvat jo ensi viikolla sääennusteiden mukaisesti. Ei tarvitse ratsastaessa silloin pelätä tippuuko varpaat kun saappaat ottaa pois jaloista. 

- Sisko