Bye bye beautiful

Jouduin hieman tahtomattani pari kuukautta sitten ehkä elämäni vaikeimman päätöksen eteen. Tiesin että joudun päätöksiä jossain vaiheessa tekemään, mutta aina sitä haluaa työntää ne vaikeat asiat mahdollisimman kauas mielestään. Näin tälläkin kertaa, ja ongelma pääsi yllättämään takavasemmalta täräyttämällä takaraivoon.

Vaikka kuinka haluaisin ja venyttäisin ajan- ja rahankäyttöä, oli minun nyt keväällä tunnustettava tosiasiat. Toisesta hevosesta pitää päästää irti. Siinä sitä sitten oltiin ja mietittiin. Molemmat, Martti sekä Aku, ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä minulle. Ystäväni tiivisti asian minulle eräänä päivänä todella hyvin. Hän sanoi, että vaikka tuntuukin pahalta, niin Akussa on kuitenkin se tulevaisuus. 

Näin ollen Martille etsittiin uusi koti. Minua onnisti ja sain Martin oikeastaan sellaisen paikkaan, mistä en negatiivista puolta löydä. Lukuunottamatta tietysti sitä tosiasiaa, että minun pitää päästää se käsistäni. 

Tunneside on kummallinen asia. Jotenkin sitä luulisi, ettei voisi kiintyä niin paljon eläimeen. Minulla on nyt viimeisen kahden kuukauden aikana pyörinyt mielessäni paljon muistoja kuluneen 9 vuoden ajalta. Ne kaikki ovat myös kummallisesti hyviä muistoja. Tässä kai voisi käyttää kulunutta sanontaa, että aika kultaa muistot. Aionkin näistä tehdä sellaisen muistelupostauksen vielä erikseen. Haluan kirjoittaa ne itselleni muistiin, jotta voin niihin sitten myöhemmin palata.

Mikä Marttia sitten odottaa? Ensimmäisenä ja tärkeimpänä minulle, se pääsee pitkästä aikaa oikeasti laumaan. Uudessa kodissa odottelee 6 muun ruunan lauma ja iso laidun. Uudessa kodissa sen työtkin koostuvat enemmän siitä, että se opettaa ratsastajia, eikä toisinpäin. Sen ei siis tarvitse enää suorittaa siellä osaamistasonsa yläpäässä. Myönnetään, se ei ole siellä suorittanut nyt minunkaan kanssani viime aikoina. Toivotaan vain, että kaikki sujuu uuden lauaman kanssa nappiin.

Järjellä ajateltuna tämä oli paras ratkaisu. Minulla jää enemmän aikaa Akulle ja Marttikin saa ansaitsemaansa huomiota ja liikuntaa. Tokihan se riipaise ja syvältä, kun Marttia ostaessa ajatus on ollut, ettei siitä tarvitse luopua ennen kuin aika siitä jättää. Mutta kai tässäkin tapauksessa, kuten joskus parisuhteissa, muuta ei tarvita kuin aika, joka lopulta vie eri suuntiin.

"I had a dream - of the wide open prairie  

I had a dream - of the pale morning sky 

I had a dream - that we flew on golden wings 

And we were the same - just the same - you and I 

Follow your heart - little child of the west wind 

Follow the voice - that's calling you home 

Follow your dreams - but always, remember me 

I am your brother - under the sun" - Bryan Adams, "Brothers Under the Sun"

 - Sisko

Mistä me ollaan tultu ja mihin me ollaan menossa?

Valmentajani sanoi viime pari viikkoa sitten, että Martti on mennyt vuoden aikana paljon eteenpäin. Niin, niin on. Mutta samaan aikaan tajusin, että se on tällä hetkellä sen tuntuinen, mitä se on ollut muutama vuosi sitten. Vuoden verran se vaati töitä, että yhteistyö alkoi toimia uudelleen ja hevonen sekä ratsastaja pääsi takaisin työntekomoodiin vuoden haahuilujen jälkeen.

Olemme lähteneet siitä pisteestä, missä minä olin valmis heittämään hanskat naulaan. Muuttaessamme ensimmäisen kerran uudelle tallille, sanoin ääneen, että jos en nyt vaihda hevosta tai saa toista, niin voin yhtä hyvin lopettaa koko touhun. Ajankohta oli syksy 2013. Kun tuota vuotta mentiin eteenpäin, ratsastamisesta hävisi ilo ja ajatus yhä enemmän. Tajuan sen itsekin vasta nyt, kun katson taaksepäin. 

Motivaation puutteeseen, jaksamiseen ja ajatuksen katoamiseen on varmasti monta syytä. Muutama viikko ennen muuttoa Martti oli hypännyt pitkästä pitkästä aikaa todella hyvin estevalmennuksessa ja näkyi vähän valoa tunnelin päässä. Tästä huolimatta päätökseni piti, Martin hommat muuttuisivat kevyemmiksi loukkaantumisen riskin vuoksi. Tuli muutto uuteen talliin, uusi valmentaja ja uudet kujeet. 

Uudella tallilla ei ollut kunnollista estekalustoa, joten hyppääminen jäi todella epäsäännölliseksi. Tätä kautta painotus oli kouluratsastuksen puolella ja voitte kuvitella että tämäkin laski mieleltään esteratsastajan motivaatiota entisestään. Ratsastin kuitenkin ja kisoihinkin menin heti keväällä 2014. Ne eivät sujuneet, eivät sitten ollenkaan. Vaikka tuloksellisesti oli ihan kelpoja suorituksia, niin ratsastuksellisesti niissä ei ollut mitään hyvää. Ratkaisuissa ei päätä ei häntää ja muutenkin koko homma ihan hukassa.

Vertailun vuoksi taitaa olla hyvä laittaa kaksi kisavideota vierekkäin. Ensimmäinen on vuodelta 2014 ja toinen tältä vuodelta. Ero on helppo nähdä. Tämä ei jätä selittelylle tilaa.

Tuolta olemme siis tulleet ja tähän olemme päässeet. Suoritukseen on tullut rauhaa, Martti ei näytä enää niin pakenevalta kuin vuosi sitten ja se on selkeästi saanut voimaa itseensä lisää. Minä en myöskään nypi enää niin paljon, vaikka sitä vielä välillä teenkin.

Mihin me ollaan sitten oikein menossa? Sen kun tietäisi. Koin tässä eräänä päivänä pienen ahaa-elämyksen ratsastaessani. Minulla ei ollut intoa ratsastaa mitenkään rankasti ja keskityinkin pitkästä aikaa pelkästään siihen että Martti on pohkeen edessä, suora ja tuntumalla. Puoli tuntia siinä neuvoteltiin siitä pohkeen edessä olemisesta, sen jälkeen homma oli miltei pilvenreunalla laskettelua. Oli mukava fiilis kun hevonen liikkui "itsestään" jäämättä kipittämään lyhyttä askelta pohkeen takana. Tulevaisuudessa pitäisi ainakin siis keskittyä enemmän ihan tähän perushommaan eikä niihin temppuihin ja ainaiseen kokoamiseen.

- Sisko