Mistä me ollaan tultu ja mihin me ollaan menossa?

Valmentajani sanoi viime pari viikkoa sitten, että Martti on mennyt vuoden aikana paljon eteenpäin. Niin, niin on. Mutta samaan aikaan tajusin, että se on tällä hetkellä sen tuntuinen, mitä se on ollut muutama vuosi sitten. Vuoden verran se vaati töitä, että yhteistyö alkoi toimia uudelleen ja hevonen sekä ratsastaja pääsi takaisin työntekomoodiin vuoden haahuilujen jälkeen.

Olemme lähteneet siitä pisteestä, missä minä olin valmis heittämään hanskat naulaan. Muuttaessamme ensimmäisen kerran uudelle tallille, sanoin ääneen, että jos en nyt vaihda hevosta tai saa toista, niin voin yhtä hyvin lopettaa koko touhun. Ajankohta oli syksy 2013. Kun tuota vuotta mentiin eteenpäin, ratsastamisesta hävisi ilo ja ajatus yhä enemmän. Tajuan sen itsekin vasta nyt, kun katson taaksepäin. 

Motivaation puutteeseen, jaksamiseen ja ajatuksen katoamiseen on varmasti monta syytä. Muutama viikko ennen muuttoa Martti oli hypännyt pitkästä pitkästä aikaa todella hyvin estevalmennuksessa ja näkyi vähän valoa tunnelin päässä. Tästä huolimatta päätökseni piti, Martin hommat muuttuisivat kevyemmiksi loukkaantumisen riskin vuoksi. Tuli muutto uuteen talliin, uusi valmentaja ja uudet kujeet. 

Uudella tallilla ei ollut kunnollista estekalustoa, joten hyppääminen jäi todella epäsäännölliseksi. Tätä kautta painotus oli kouluratsastuksen puolella ja voitte kuvitella että tämäkin laski mieleltään esteratsastajan motivaatiota entisestään. Ratsastin kuitenkin ja kisoihinkin menin heti keväällä 2014. Ne eivät sujuneet, eivät sitten ollenkaan. Vaikka tuloksellisesti oli ihan kelpoja suorituksia, niin ratsastuksellisesti niissä ei ollut mitään hyvää. Ratkaisuissa ei päätä ei häntää ja muutenkin koko homma ihan hukassa.

Vertailun vuoksi taitaa olla hyvä laittaa kaksi kisavideota vierekkäin. Ensimmäinen on vuodelta 2014 ja toinen tältä vuodelta. Ero on helppo nähdä. Tämä ei jätä selittelylle tilaa.

Tuolta olemme siis tulleet ja tähän olemme päässeet. Suoritukseen on tullut rauhaa, Martti ei näytä enää niin pakenevalta kuin vuosi sitten ja se on selkeästi saanut voimaa itseensä lisää. Minä en myöskään nypi enää niin paljon, vaikka sitä vielä välillä teenkin.

Mihin me ollaan sitten oikein menossa? Sen kun tietäisi. Koin tässä eräänä päivänä pienen ahaa-elämyksen ratsastaessani. Minulla ei ollut intoa ratsastaa mitenkään rankasti ja keskityinkin pitkästä aikaa pelkästään siihen että Martti on pohkeen edessä, suora ja tuntumalla. Puoli tuntia siinä neuvoteltiin siitä pohkeen edessä olemisesta, sen jälkeen homma oli miltei pilvenreunalla laskettelua. Oli mukava fiilis kun hevonen liikkui "itsestään" jäämättä kipittämään lyhyttä askelta pohkeen takana. Tulevaisuudessa pitäisi ainakin siis keskittyä enemmän ihan tähän perushommaan eikä niihin temppuihin ja ainaiseen kokoamiseen.

- Sisko