Mistä tiedän että on kevät?

Minulle varma kevään merkki on se, että tekemistä on enemmän kuin aikaa. Luulin että tänä keväänä tahti olisi "siviilielämässä" hieman rauhallisempi kuin työelämässä, mutta mitä vielä. Tämän kiireen kanssa eläessä jää tekemättä ne asiat, mitkä eivät ole niin tärkeitä, kuten blogin kirjoittaminen.
Tässä kuitenkin nopeasti hevosten kuulumiset ja lähitulevaisuuteen suunnitellut kuviot.

Martti on pikkuhiljaa taas pääsemässä talven jälkeen töiden makuun. Kenttä ennätti tuossa jokin aika sitten jo kerran sulaa, että siinä pääsi ratsastamaan kunnolla, mutta jäätyi uudelleen pakkasten tultua. Nyt kuitenkin näyttäisi säätiedotteidenkin muodossa paremmalta ja kenttä oli jo eilen toisesta päästään kuiva ja hyvä. Kerkeeväisenä ollaan sen kanssa oltu, kun pari viikkoa sitten käväistiin oman seuran rataharjoituksissa ja viime perjantaina Riders Innissä hyppäämässä. Lupaan kirjoittaa Riders Innin kisoista oman postauksensa, kun saan kuvat ja videot kuntoon!

Martin näkemys karvanhoidosta, se vissiin kuvittelee olevansa virtahepo.

Martin osalta suunnitelmat tämän kevään ja kesän suhteen ovat levällään kuin Leppäsen eväät. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä, etten ole päässyt esteilläkään valmentautumaan tänä talvena kunnolla, puhumattakaan sitten siitä kouluratsastuksen osasta. Todennäköisesti käydään jossakin pienissä kisoissa omaksi iloksi ilman mitään sen kummoisempaa estekorkeus tavoitetta tai muuta. Katsotaan siis rauhassa ja jos eteen tulee kivoja kisoja, niin aikataulujen natsatessa lähdetään kisaamaan. En siis ajatellut ottaa mitään stressiä aiheesta.

Aku puolestaan on toipunut ruunauksesta todella hyvin ja narun päässä pomppiva ilmapallo on ulkoiluluvan saatuaan taas taantunut laamaksi. Eilen sain myös pienen läpimurron sen jalkojen pesun suhteen, kun se antoi kaataa kauhasta vettä takajalalle ilman potkimista. Kauhaa käytin apuna ihan sen vuoksi, että sen kanssa pääsee nopeammin väistämään eikä tarvitse pelätä että minä tai hevonen kompastuu letkuun. Kengittäjältäkin Aku on ennättänyt ruunauksen jälkeen saamaan kehuja siitä, kuinka hyvin se jaksaa seistä jalkoja vuoltaessa. Sen kanssa kaikki näyttää edelleen siis hyvin valoisalta.

Sneak peak! Riders Innissä meni ihan hyvin.

Akun keväälle on tiedossa enemmänkin tapahtumia. Ensi viikolla treenataan vielä viimeisen kerran irtohyppäämistä ennen Kyvyt Esiin -karsintoja. Ensimmäinen karsinnoista pidetään huhtikuun puolivälissä ja toinen huhtikuun viimeisellä viikolla. Pikkuheppa saakin siis ruveta totuttelemaan kiillotusaineeseen, letittämiseen ja ennen kaikkea vieraisiin hevosiin omalla kotipihalla. Kesän Aku saa viettää laitumella ja syksyllä sitten on taas tiedossa ainakin Hippoksen näyttely.

Yritän ottaa itseäni hieman niskasta kiinni tänne kirjoittamisen kanssa. Nyt kun on kuitenkin tapahtumia tiedossa, niin olisi mistä kirjoittaa.

- Sisko

Viikin hevossairaala

Viimeinkin tämä päivä on täällä. Akusta tulee ruuna! Päätös oli maailman helpoin, enkä edes hetkeäkään miettinyt pitäväni sitä orina. Ainoita mutkia matkaan aiheutti tuo kuljettaminen ja miten sen saisi onnistumaan. Vaikka mietin ja pohdin tuota kuljettamista moneen otteeseen, niin pakko oli ruunaukselle lyödä päivämäärä lukkoon. Halusin ehdottomasti hoitaa homman pois päiväjärjestyksestä sen verran aikaisin, että Aku olisi täysin parantunut Kyvyt Esiin -karsintoihin mennessä.

Päädyimme lopulta siihen, että viemme Akun Viikkiin jo operaatiota edeltävänä iltana. Näin sitä ei tarvitse paastottaa yötä kotona ja saamme kuljetettua sen heinäkasan kanssa Helsinkiin. Ajomatka on kuitenkin trailerilla vähintään tunnin verran ja herra ADHD malttaa tällä hetkellä seistä kiinni ilman virikkeitä noin minuutin.

Näin jo ennen Viikkiin menoa täytyy kyllä antaa pointsit kotiin heidän asiakaspalvelustaan. Ajanvaraukseen ei ole tarvinnut jonotella, kaikki vastanneet ovat olleet ystävällisiä ja vastanneet mielellään minun välillä tyhmiltäkin tuntuneisiin kysymyksiini. Hyvillä mielin olen siis Akun sinne jättämässä illalla.

Nyt vain sitten kaikki sormet ja varpaat ristiin että kaikki menee hyvin ja säästytään tapaturmilta ja komplikaatioilta.

- Sisko

Onko minusta tullut tätihevostelija?

Eilen illalla nukkumaan mennessäni pyörittelin taas kaikenlaisia asioita päässäni. Janne on joskus vitsillä sanonut ettei minun kannattaisi ikinä ajatella mitään, kun lopputulos ei useinkaan imartele minua. Nyt mieleeni löysi ajatus siitä, että onko minusta tullut se kaikkien "vihaama" tätiratsastaja.

Jos pelkkää ikää ajatellaan en koe olevani täti-ikäinen. Kuitenkin huomaan välillä, etten ole enää ihan niin reikäpäinen kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Silloin 17-18 -vuotiaana ei paljon mietitty voiko pellolla laukata niin kovaa kuin hevosesta irtoaa tai onko este liian iso ylitettäväksi. Sitä vaan mentiin. Mitä enemmän vauhtia, sen parempi. Kai se kuuluu nuoruuteen, että luulee olevansa kuolematon, vaikka välillä vähän rapatessa roiskuisikin.

Tällä hetkellä minulla on muutama muisto noilta ajoilta. Lonkassa oikealla puolella on edelleen tunnoton kohta, vasen polvi muistuttaa olemassa olostaan silloin tällöin ja oikeassa kyynärvarressa on arpi. Veikkaisin myös nuoruuden terveisiksi sitä, että nykyään sormet ja varpaat eivät tarkene pakkasessa yhtään, paleltuvat heti. Aika vähällä ollaan kuitenkin selvitty, sillä yhtään luuta ei ainakaan vielä ole murtunut matkalla.

Saan kuitenkin itseni nykyään enemmän ja enemmän kiinni siitä, että ajattelen "mitä jos..." Pahin tällainen oma päänsisäinen "mitä jos" pyörittely on ollut minulla menossa liittyen Akun kuljettamiseen. Mitä jos se ei seisokaan, mitä jos se loukkaa itsensä, mitä jos sen kuljettaisikin irtonaisena... ja niin edelleen.

Oikeastaan tilanne on mielenkiintoinen, sillä miltei kaikki tällaiset jossittelut liittyvät itseasiassa Akuun. Voisikohan alitajuntani tehdä tämän, kun minulla on niin suuret toiveet sen suhteen? Martista tiedän jo, että se seisoo trailerissa kaikessa rauhassa, se harvemmin saa myöskään mitään hepuleita tarhassa ja muutenkin se on sellainen suhteellisen varmajalkainen yksilö.
Martinkin kohdalla kyllä jossittelua on ilmaantunut tässä alkuvuodesta. Mitä jos se ei näe enää kunnolla kun säikkyy pimeässä, mitä jos sillä onkin vatsaongelmia ja tätä rataa.

Olen yrittänytkin itse itselleni takoa päähän, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu. Näitä tapahtumia ei voi estää ja hevosta ei voi kääriä kuplamuoviin. Ainoa mitä voi tehdä, on luottaa itseensä ja ajatella asioita järkevästi hevosen kannalta. Tätä kautta ajateltuna Martin ongelmat juontuvat enemmän todennäköisesti epäsuhdasta liikunnan ja väkirehun määrässä. Vähensinkin sen kaura-annosta reilusti ja sen jälkeen homma on alkanut luistaa vähän paremmin pienemmällä pörinäenergialla. Akun osalta puolestaan jännitysmomentti säilyy kuljetuksen suhteen keskiviikkoon asti. Silloin se matkaa Viikkiin ruunattavaksi. Tämän osalta ei voi muuta kun toivoa parasta ja katsoa kuinka käy, niin ja ajatella, että jos jotain sattuu, niin klinikallehan sitä oltiin matkalla jokatapauksessa.

- Sisko

Turhautumisesta

Kyllä, olen turhautunut treenitilanteeseeni. Olen turhautunut myös keleihin, maneesittomuuteen sekä ajanpuutteeseen. Tästä syystä myös kirjoittaminen tänne on tuntunut ajanhukkaamiselta, koska ei ole ollut mitä kertoa.

Nyt tuntuu siltä, että johonkin pitää päästä purkamaan ajatuksia. Tämä vyyhti lähtee keriytymään oikeastaan jo parin vuoden takaa ja selkeästi nyt se on saavuttanut lakipisteensä. Pari vuotta sitten Martilla oli takanaan syksy/talvi kuntoutumista ristiliitosvauriosta. Koska vamma löytyi syksyn puolella, en saanut sitä kuntoon ennen talven treenikautta joten valmennuksiin osallistuminen jäi pois siltä talvelta. Kevät/kesä meni siis tuntumaa hakiessa ja olin valmis heittämään hanskat tiskiin, kun tuleva talvi näytti yhtä huonolta kuin edellinenkin.

Ratkaisu kuitenkin löytyi ja Martti muutti uuteen osoitteeseen. Tässä vaiheessa tarvitsin selkeästi sen hengähdystauon, jotta motivaatio löytyisi ratsastamiseen uudelleen. Motivaation etsintä kesti sen pari vuotta. Nyt olisi motivaatio kohdallaan, mutta omat aikataulut asettavat omat esteensä.

9-to-5 toimistotyö tarkoittaa sitä, että käyn ratsastamassa iltaisin. Jokainen varmasti tietää Suomen talvet ja sen, ettei valoa ole paljon. Onneksi kentällä on hyvät valot, mutta siihen se sitten vähän jääkin. Pimeässä ei tarvitse siis ratsastaa, mutta se pohja, se pohja. Ilman maneesia sitä ollaan täysin säiden armoilla. Pilkkopimeässä pelto tai maastoilu yleisellä tiellä ei ole minulle vaihtoehto. Toki naapurissa on maneesi, mutta matkaa sinne hevosen kanssa kuitenkin on parhaimmillaan (nopeimmillaan) se 15 minuuttia suuntaansa. Jos on huonot kelit kuten nyt (ja pitkälti koko talvi ollut), niin matka aika kasvaakin jo puoleen tuntiin, kun pellon läpi ei voi oikaista. Tähän täytyy myös todeta, että jos kävisin maneesilla useasti, olisi se kustannuksellisesti sama, kuin Martti olisi maneesitallilla.

Nämä voivat kuulostaa jonkun mielestä tekosyiltä ja selittelyltä, mutta toivotan tervetulleeksi kokeilemaan. Jos pystyisin käymään tallilla valoisaan aikaan talvellakin, en uskoisi että minulla olisi tällä hetkellä yhtä suurta turhautumista. Tämä ei vain ole ikävä kyllä mahdollista, kun elämässäni on muutakin kuin pelkkä ratsastus.

Martti jäi meille Akun oston myötä sen vuoksi, että minulla on hevonen jolla ratsastaa ennen Akun selkään kiipeämistä. Toki myös sen takia, että se on "perheenjäsen". En kuitenkaan enää näe järkeä tässä touhussa Martin kannalta, kun sen liikkuminen koostuu pääsääntöisesti viikonloppuisin maastoilusta. Muina päivinä se enemmän ja vähemmän on pidemmän aikaa pitänyt vapaata tai kävellyt, johtuen juuri kentän kunnosta. Kyseessä on kuitenkin täysin terve ja käyttökuntoinen hevonen, joka vielä osaa paljon asioita. Vähäisen liikutuksen takia siitä onkin kuoriutunut aikamoinen sähköjänis, joka pelkää esimerkiksi postilaatikoita. Viimeksi eilen meinasin tippua kolmesti sen selästä maastossa ihan vaan sen vuoksi että se säikkyy. Uutena temppuna tuli myös vastaan pystyyn hyppääminen.

Mielessäni siis painaa ajatus huonosta hevosenomistajuudesta sen lisäksi, että olen turhautunut treenin puutteesta. Nämä yhdessä aiheuttavat sen, ettei tallille ole kiva mennä toteamaan, että tänäänkin mennään käyntiä pimeällä pihatiellä. Onneksi on olemassa pieni valopilkku Aku, joka on vaan ihan mielettömän kiltti, fiksu sekä toimiva ja joka vielä hyppääkin mukavasti.

- Sisko