Syksy tulee

Onpa taas pitkä aika siitä kun olen viimeksi jotain tänne kirjoittanut. Huomaa, että syksy tulee ja kiire kasvaa. Hevosten kanssakin on ollut vähän sellaista matalalentoa, kun viime viikkoinen Hippoksen näyttelykin peruttiin vähäisen osallistujamäärän vuoksi.

Pidän syksystä jos aurinko paistaa. Mikään ei voita sellaista kirpeää syyspäivää, kun ei tuule, sada ja ole pilvistä. Sänkipellolla laukkaaminen aurinkoisena syyspäivänä on jotain todella hienoa. Toivottavasti sellaisia tulee paljon. Mutta tämän kuun alkupuoli on osoittanut syksyn ei niin mukavat puolet ja olenkin ajatellut itsekseni, että hevoseni ovat aivan "väärissä" olosuhteissa molemmat. Aku asuu tallissa jossa on maneesi, kun Martin tallilla maneesia ei ole. Martti on kuitenkin näistä kahdesta vielä se, mikä on aktiivisemmassa treenissä. Nurinkurista.

Mikä on sitten suunnitelmat talvelle hevosten kanssa? Akun kanssa touhuillaan sitä tavallista. Talutusta, vähän irtojuoksutusta ja jossain välissä irtohyppäystä. Kyvyt Esiin -tapahtumaan pitää hieman tuota irtohyppäämistä treenata, ettei ole sitten niin ihmeellistä kevään karsinnoissa. Tulevan talven aikana Aku taitaa myös mennä ruunattavaksi. Siitä kuitenkin pitäisi tulla minulle harrastehevonen, joten ruunaus on sitä silmällä pitäen ainoa järkevä vaihtoehto. Minä en sitä orina halua pitää, vaikka se hyppäisi taloja 10 pisteen tekniikalla.

Martti puolestaan käy tässä syksyn aikana vielä muutamat kisat, riippuen tietysti siitä miten kentällä pystyy treenaamaan. Tavoitteena olisi mennä viimeiset kilpailut loka-marraskuun vaihteessa. Sen jälkeen se saa pienen talviloman tiukemmista treeneistä tammikuulle saakka, jonka jälkeen mietitään taas tulevaa kautta. Tällä hetkellä kaipaan Martin kanssa treenaamiseen erilaista ajatustenvaihtoa ja tukea, mitä tällä hetkellä valmentajaltani saan. Olen ajautunut tilanteeseen, missä valmentajani on tyytyväinen suorituksiimme treeneissä, mutta minä en ole. Kun minä tiedän, että se voi tuntua vielä paljon paremmaltakin. Hankala tilanne, sillä tässä kohdassa valmentajan vaihtaminen ei oikein onnistu. En sano, että nykyinen valmentajani on huono, en missään nimessä. Hän on saanut homman taas luistamaan esteillä tuon parin vuoden etsikkoajan jälkeen. Mutta nyt, kun hevosen sekä kuljettajan itseluottamus on noussut aiemmalle tasolle, tarvittaisi sitä, että ne kaikki pienetkin yksityiskohdat viilattaisi kuntoon.

Tässä riittää taas mietittävää pimeisiin syysiltoihin. Mikä on järkevää, mikä ei ole, mihin suuntaan haluan harrastustani viedä ja ennenkaikkea mitä haluan hevosiltani. Jos olisin päätynyt kouluratsastuksen pariin, minusta olisi varmasti tullut sietämätön perfektionisti. Olen yrittänyt uskotella kohta kaksi vuotta itselleni, että Martin aika meni jo, että sen kanssa hommaa tehdään vaan sen verran mikä on helppoa ja kivaa (sekä hevoselle että ratsastajalle). Siitä huolimatta miltei aina, kun nousen hevosen selkään se sinne päin ei riitä enää minulle itselleni. Tätä kautta ärsyyntyminen maneesittomuuteen kasvaa, sillä olosuhteiden pakosta homma menee talvisin (tai ainakin viime talvena meni) päämäärättömäksi hölkkäilyksi. Okei, naapurissa on maneesi, mutta rajallisen vapaa-ajan vuoksi ei sinne läheskään joka ilta tee mieli lähteä, kun kävely suuntaansa kestää sen 20 minuuttia. Minua ei siis selkeästi ole luotu puskahummailijaksi, ei sitten millään, vaikka sitä olen tässä yrittänyt olla viimeiset kaksi vuotta.

- Sisko

ps. Antakaa anteeksi vanhat kuvat. Syksyn kiireet on verottaneet myös tuota kamera kädessä liikkumista tallilla.